Johon Rosalie vastasi:
— Mitähä te sanoisitt', jos teittin pitäis työt' tehdä leippänn' etteen, jos teittin pitäis' jok' aamu kello kuudelt' ylös noust' ja päivätyöhön menn'? Ja niit' semmoisii kyll' on senttää, ja kun he vanhoiksi tulee, niin kuolee he kaikk' kurjuuteen.
Jeanne sanoi silloin:
— Ajattelehan toki, että olen aivan yksin, että poikanikin on minut hylännyt.
Siitä Rosalie suuttui ja tiuskasi:
— Mokomaki juttu! Entäs sitt' ne lapset, jotk' ovat sotapalveluksess'?
Entäs ne, jotk' Ameriikkaha menee?
Ameriikka oli hänestä jokin epämääräinen maa, jonne ihmiset menevät rikkautta ansaitsemaan palaamatta sieltä koskaan takaisin.
Ja hän jatkoi:
— Ain' tulee kuitenk' hetk', kun erot' pitää, sill'ei vanhat ja nuoret voi koko ikääns' yhdess' elää. Entäs, jos hän kuollu' ois, mitäs te silloin sanoisitt'? — lopetti hän jäyhästi.
Silloin ei Jeanne vastannut enää mitään. Hän voimistui kuitenkin hiukan, kun ilma kevään tullen kävi lauhaksi, mutta tätä virkeyden paluuta käytti hän hyväkseen vain niin, että heittäytyi yhä enemmän synkkien ajatustensa valtaan.