Mentyään eräänä aamuna ullakolle jotakin esinettä etsimään, löysi hän sattumalta sieltä arkun, joka oli täynnä vanhoja almanakkoja. Niitä oli säilytetty, kuten on tapa muutamilla maalaisihmisillä. Ja Jeannesta tuntui silloin, että hän oli löytänyt entisen elämänsä vuodet. Ja hänet valtasi silloin omituinen, sekava mielenliikutus, kun hän seisoi tuon almanakkakasan ääressä.
Hän vei ne kaikki alas ruokasaliin. Niitä oli kaiken kokoisia, suuria ja pieniä. Ja hän alkoi järjestää niitä pöydälle vuosiluvun mukaan. Yht'äkkiä löysi hän ensimmäisen, jonka oli tuonut mukanaan Peuples'iin. Sitä hän katseli kauan. Siinä olivat ne päivät, jotka hän oli merkinnyt samana aamuna, jolloin lähti Rouen'ista, seuraavana päivänä sen jälkeen, kun oli päässyt luostarikoulusta. Ja hän alkoi itkeä. Hän itki karvaita, verkkaisia kyyneleitä, kuin vanha vaimo raukka ainakin istuessaan pöydälle levitetyn viheliäisen elämänsä edessä.
Hänet valtasi silloin ajatus, joka kohta vietteli hänet hirveällä, hellittämättömällä, hurjalla tavalla. Hän tahtoi ottaa selkoa siitä, mitä oli tehnyt, melkein päivästä päivään.
Hän ripusti seinille peräkkäin kaikki nuo kellastuneet almanakat ja kulutti tuntikausia katsellessa niitä, milloin mitäkin, ja miettiessään:
— Mitä tapahtui minulle tuossa kuussa?
Hän oli alleviivannut elämänsä muistettavimmat päivät, välistä löysi hän kokonaisen sanankin, ja näin järjesti, ryhmitti ja liitti hän sitten yhteen kaikki pikkuseikat, jotka olivat sattuneet jonkun tärkeän tapauksen edellä tahi jälkeen. Itsepäisesti tarkastamalla kaikki, ponnistamalla muistiaan ja keskittämällä kaiken tahdonvoimansa onnistui hänen selvittää melkein kaikki Peuples'issa oloaikansa ensimmäiset vuodet, sillä hänen elämänsä etäisimmät muistot johtuivat hänelle tavattoman helposti ja havainnollisesti mieleen. Sitävastoin tuntuivat hänestä seuraavat vuodet häipyvän jonkinlaiseen usvaan ja sekaantuvan toinen toisiinsa, niin että hän välistä viipyi äärettömän kauan jonkun vuoden almanakan edessä seisoen pää painuksissa ja ajatus jännitettynä menneisyyttä kohti voimatta selvittää, oliko se muisto tästä vai tuosta almanakasta löydettävissä. Näin kulki hän toisesta almanakasta toiseen pitkin salia, jota ympäröivät aivan kuin ristintien kuvat nuo menneiden päivien muistomerkit. Äkkiä saattoi hän istuutua jonkun eteen ja jäädä paikalleen liikkumatta iltaan asti katsellen sitä mietteisiinsä vaipuneena.
Kun sitten auringon lämmittäessä kaikki elämännesteet elpyivät eloon, kun vilja alkoi pelloilla kasvaa ja puut vihannoida, kun omenakukat pihalla puhkesivat vienosti punertaviksi palloiksi ja levittivät tuoksuaan lakeudelle, silloin valtasi hänet yht'äkkiä kova levottomuus. Hän ei pysynyt enää paikoillaan, vaan käveli edestakaisin, meni ulos ja tuli jälleen takaisin monta monituista kertaa päivässä, ja kuljeksi välistä talosta taloon haltioissaan aivan kuin jonkinlaisen ikävän kuumeessa.
Kun hän näki ruohikossa päivänkukan piilevän tahi auringon säteen väreilevän puunlehvillä tahi sinisen taivaan kuvastuvan vesilätäkössä maantien kuopassa, niin käänsi ja myllersi se hänen mielensä kokonaan herättäen hänessä kuin kaiun nuoren tytön sydämen ailahduksista, tunteita niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin hän haaveksi kenttiä pitkin samoillessaan.
Hän oli tuntenut saman väristyksen, nauttinut samasta suloisesta hurmasta noina lämpiminä päivinä, jolloin hän odotti tulevaisuutta, kuten nyt, kun hänen tulevaisuutensa jo oli mennyt. Nyt nautti hän siitä vielä sydämessään, mutta kärsi samalla kertaa aivan kuin tuo uudelleen heränneen elämän ikuinen ilo tunkeutuessaan hänen kuihtuneeseen ruumiiseensa, hänen viileään vereensä ja lamautuneeseen sieluunsa olisi kyennyt luomaan häneen vain heikon ja tuskallisen viehätyksen tunteen.
Hänestä tuntui myöskin kuin jotakin olisi muuttunut kaikkialla hänen ympärillään. Aurinko ei ollut enää yhtä lämmin kuin hänen nuoruudessaan, taivas ei enää yhtä sininen, nurmi ei enää yhtä vihanta eikä kukkaset yhtä heleät ja tuoksuvat, yhtä juovuttavat.