Toisin päivin valtasi hänet kuitenkin niin suloinen elämän tunne, että hän alkoi uudelleen ikävöidä jotakin, toivoa ja odottaa, sillä onko edes mahdollista, olkoonpa kohtalo kuinka itsepintaisen kova tahansa, olla kokonaan toivomatta, kun luonnossa on kaunista.
Hän käveli kävelemistään tuntikausia kuin kiihtyneen mielensä pakoittamana. Ja toisinaan pysähtyi hän yht'äkkiä istuutuakseen maantien varrelle ja miettiäkseen noita ikäviä asioita. Miks'ei häntä oltu rakastettu niinkuin muita? Miks'ei hän ollut saanut osakseen rauhallisen elämän vaatimattomintakaan onnea?
Jopa hän toisinaan hetkiseksi unhoitti senkin, että oli tullut vanhaksi, ettei hänellä ollut enää muuta edessään kuin muutamia ikäviä, yksinäisiä vuosia ja että koko hänen elämänsä ura jo oli loppuun kuljettu. Ja kuin ennen muinoin, kuudentoista vuotiaana ollessaan, rakenteli hän silloin sydäntään viihdyttäviä suunnitelmia, pieniä suloisia tulevaisuuden unelmia. Mutta sitten tuli taas hänen sieluunsa todellisuuden kova tunne, hän nousi ylös masentuneena kuin jokin raskas paino olisi murtanut hänen voimansa, ja verkalleen lähti hän kulkemaan kotia kohti jupisten: "Senkin vanha hupsu! Senkin vanha hupsu!"
Silloin sanoi Rosalie hänelle yhtämittaa:
— Olkaas tok' rauhass', rouva! Mitäs te sill'viisii hääritt'.
Johon Jeanne alakuloisesti vastasi:
— Minkäs sille voin? Olen kuin "Massacre" viimeisinä päivinään.
Eräänä aamuna tuli Rosalie hänen huoneeseensa tavallista aikaisemmin ja, pannessaan hänen yöpöydälleen kahvin, sanoi hän:
— Juokaas pian ny'! Denis on tuoll' ulkon' oottamass'. Me lähdemm' kaikk' Peuples'iin, sill' mun on sinn' asiaa.
Jeanne luuli pyörtyvänsä, niin liikutetuksi tuli hänen mielensä. Ja vavisten, päästä pyörällä ja voimattomana tuon ajatuksen johdosta, että sai nähdä entisen rakkaan kotinsa, alkoi hän pukeutua.