Taivas levisi heleänä yli maailman ja hilpeästi juoksi hevonen lähtien välistä laukkaamaan. Kun he olivat saapuneet Étouvant'in kuntaan, voi Jeanne tuskin hengittääkään, niin rajusti sykki hänen sydämensä. Ja kun hän sitten näki aitauksen tiilipatsaat, äännähti hän hiljaa ja aivan tietämättään: "Oi, oi, oi!" aivan kuin hänen sydämeensä olisi koskenut.
Couillard'in talossa riisuttiin hevonen valjaista, ja sillä välin kuin Rosalie poikansa kanssa meni asioilleen, tarjoutuivat moision vuokralaiset saattamaan Jeannea kartanoa katsomaan. Kartanon isäntäväki sattui juuri olemaan poissa ja hänelle annettiin avaimet käteen.
Hän meni sinne yksin, ja tultuaan vanhan kartanon eteen meren puolelle, pysähtyi hän katselemaan. Kaikki oli ulkona entisellään, ja sinä päivänä säteili aurinkokin hymyillen tuon ison, harmaan rakennuksen himmentyneille seinille, joissa ikkunaluukut olivat kiinni.
Pieni kuivettuneen oksan palanen putosi hänen hameelleen ja hän loi ylös silmänsä. Se oli kirvonnut plataanista. Jeanne meni sen luo ja taputteli kuin eläintä tuon suuren puun sileätä, vaaleata runkoa. Hänen jalkansa sattui sitten nurmella olevaan lahonneeseen puupalaseen. Se oli kappale penkkiä, jossa hän niin usein oli istunut omaistensa kanssa, sitä samaa penkkiä, joka oli laitettu samana päivänä, jolloin Julien ensimmäisen kerran kävi heillä.
Sitten tuli hän eteisen kaksoisovelle, jota hänen oli kovin vaikea saada auki, sillä ruostunut iso avain ei ottanut kiertyäkseen. Vihdoin aukeni kuitenkin lukko kovalla kitinällä ja ovenpuolisko, joka myös vähän piti vastaan, antoi myöten hänen sysäykselleen.
Melkein juosten riensi Jeanne heti ylös huoneeseensa. Hän ei tuntenut sitä entisekseen, sillä sen seinät olivat verhotut vaaleilla papereilla. Mutta hänen avattuaan ikkunan huumasi häntä ytimiin asti koko tuo rakas näky taivaanrantaa myöten, metsikkö, jalavat, lakeus ja meri ruskeine purjeineen ylt'ympäriinsä, jotka näyttivät liikkumattomilta kaukana aavalla ulapalla.
Sitten alkoi hän samoilla tyhjässä, avarassa rakennuksessa. Hän katseli noita seinillä olevia hänen silmilleen tuttuja tahroja. Hän pysähtyi pienen rei'än kohdalle, joka oli rappauksessa ja jonka paroni oli siihen tehnyt, kun nuoruuden aikojaan muistellen huvikseen usein ikäänkuin aseella iski kepillä seinään siitä ohi kulkiessaan.
Äitivainajansa huoneesta löysi hän oven takaa, pimeästä nurkasta, kultanuppisen neulan, jonka hän oli sinne ennen muinoin pistänyt (hän muisti sen nyt) ja jota hän sitten monta vuotta oli kaivannut. Ei kukaan ollut sitä silloin löytänyt. Hän otti sen sieltä kallisarvoisena muistona ja suuteli sitä.
Hän kävi joka paikassa ja etsi, tunsi taas nuo huoneiden seinäpapereissa olevat, melkeinpä näkymättömät jäljet, sillä uusia papereita ei oltu seinille pantu, näki jälleen nuo kummalliset kuvat, jotka mielikuvitus usein muodostaa kankaiden ja marmorin kuvioista ja ajan likaamien kattojen varjoista.
Hän astui äänettömin askelin tuossa suuressa, hiljaisessa kartanossa aivan kuin hautausmaalla, sillä siellä lepäsi koko hänen entinen elämänsä.