Hän meni alas saliin, joka oli pimeä ikkunaluukkujen ollessa kiinni, ja kesti kauan ennenkuin hän saattoi mitään eroittaa siellä. Mutta sitten kun hänen silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, tunsi hän taas vähitellen seinäverhot lintukuvineen. Kaksi nojatuolia seisoi vielä uunin edessä aivan kuin niissä juuri olisi istuttu; ja huoneen hajukin, jonka hän hyvin tunsi ja joka on olemassa samoin kuin elävilläkin olennoilla, tuo epämääräinen, mutta silti helposti tunnettava vanhojen huoneustojen selittämätön haju tunkeutui hänen sieramiinsa, kietoi hänet muistoihin ja juovutti hänen ajatuksiaan. Hän seisoi siellä läähättäen, vetäen keuhkoihinsa tuota menneen ajan henkeä ja tuijottaen noihin kahteen tuoliin. Ja yht'äkkiä synnytti hänen aivoihinsa kiintynyt ajatus hänessä hetkellisen harhakuvan ja hän oli näkevinään, hän näki, aivan samoin kuin monta kertaa ennen oli nähnyt, isänsä ja äitinsä istuvan lämmittelemässä jalkojaan uunin edessä.
Pelästyneenä peräytyi hän, työkkäsi selin oven pieleen, piteli siitä kiinni, ettei kaatuisi, ja tuijotti tuijottamistaan tuoleihin.
Näky katosi.
Hämmästyksissään seisoi hän paikallaan muutamia minuutteja, sai sitten vähitellen vallan itsensä ylitse ja tahtoi paeta pois peläten tulevansa hulluksi. Sattumalta loi hän silmänsä oven pieleen ja huomasi siinä Paulet'n mitta-asteikon. Kaikki pienet viivat olivat paikoillaan maalissa eri pitkien välimatkojen päässä ja numerot, jotka olivat kynäveitsen kärjellä siihen merkityt, osoittivat Paulet'n iän kuukausittain sitä mukaa, kuin hän oli kasvanut. Paikoitellen oli siinä paronin, — isompaa, — käsialaa, paikoitellen hänen omaansa, pienempää, paikoitellen taas täti Lison'in hieman vapisevaa käsialaa. Ja hänestä tuntui, että hänen lapsensa, semmoisena kuin hän silloin oli, seisoi siinä hänen edessään vaaleatukkaisena ja painaen otsaansa oven pieltä vasten mitattaessa hänen pituuttaan.
Paroni huudahti:
— Jeanne, hän on kasvanut yhden senttimetrin kuudessa viikossa.
Ja rakkaudenpuuskassaan Jeanne alkoi suudella oven pieltä.
Samassa huudettiin hänelle ulkoa.. Se oli Rosalien ääni:
— Rouva Jeanne, rouva Jeanne, aamiainen on valmis.
Hän juoksi suinpäin ulos. Hän ei ymmärtänyt mitään, mitä hänelle sanottiin. Hän söi vain, mitä hänen eteensä pantiin, kuuli puhuttavan tietämättä mistä, puheli varmaankin talonpoikain kanssa, jotka kyselivät hänen vointiaan, antoi suudella itseään, suuteli itsekin poskia, joita hänen eteensä kurotettiin, ja sitten nousi hän rattaille.