Kun kartanon korkea katto oli kadonnut näkyvistä puitten taakse, alkoi hirveä ahdistus painaa hänen poveaan. Hän tunsi sydämessään, että oli sanonut kodilleen ainiaaksi hyvästi.
He tulivat takaisin Batteville'en. Juuri kun hän oli menemässä sisään uuteen asuntoonsa, huomasi hän jotakin valkoista oven alla. Se oli kirje, jonka postimies oli sinne pistänyt hänen poissaollessaan. Hän huomasi heti, että kirje oli Paulilta ja hän aukaisi sen tuskasta vavisten. Paul kirjoitti:
"Rakas äitini! En ole sinulle ennemmin kirjoittanut, sillä en tahtonut, että tekisit turhan matkan Pariisiin, koska minun itseni hetimmiten täytyy käydä Sinun luonasi. Minua on juuri kohdannut suuri onnettomuus ja olen kovassa pulassa. Vaimoni on kuolemaisillaan synnytettyään pikku tytön kolme päivää sitten ja minulla ei ole vähääkään rahaa. En tiedä, mitä tehdä lapselle, jota ovenvartijan vaimo elättää imukepullolla niin hyvin kuin voi, ja minä pelkään lapsen kuolevan. Etkö sinä voisi siitä huolehtia? En suorastaan enää tiedä, mitä tehdä, eikä minulla ole rahaa antaakseni lapsen elätettäväksi. Vastaa ensi postissa!
Sinua rakastava poikasi
Paul."
Jeanne vaipui tuolille jaksaen tuskin kutsua Rosalieta luokseen. Kun hän oli tullut, lukivat he kirjeen uudelleen ja istuivat kauan ääneti toistensa edessä.
Vihdoin lausui Rosalie:
— Mä lähden pikkast' hakemaan, rouva. Ei hänt' sill' viisii voi jättää.
Jeanne vastasi:
— Lähde, kultaseni!
He olivat vielä ääneti; sitten sanoi Rosalie: