— Muistatko purjematkaamme ukko Lastique'n veneellä?
Vastauksen sijasta suihkasi Julien nopeasti suudelman hänen korvaansa.
Laivan siivet pieksivät merta, häiriten sen sikeää unta, ja aluksen taakse ulottui silmän siintämättömiin suorana vakona pitkä vaahtoava jälki, iso vaalea juova, jossa vesi kuohui kuin poreileva samppanja.
Yht'äkkiä ponnahti ylös vedestä keulan puolella, vain muutaman sylen päässä laivasta, iso delfiini eli pyöriäinen ja katosi jälleen pää edellä sukelluksiin. Jeanne pelästyi siitä niin, että huudahti ja painautui Julienin povea vastaan. Sitten hän alkoi nauraa pelästyksensä johdosta ja katseli innokkaasti, eikö tuo merieläin ilmestyisi uudelleen. Muutaman sekunnin kuluttua se hyppäsikin taas esille aivan kuin iso, joustimen lennättämä leikkikalu. Sitten se keikahti jälleen veteen ja ilmestyi uudelleen. Nyt niitä tuli jo kaksi, kolme, sitten kuusi, jotka heittivät kuperkeikkaa laivan ympärillä ja saattoivat tätä suurta toveriaan, rautaevillä varustettua jyhkeätä kalaa pitkän matkaa. Ne väistyivät milloin vasemmalle puolelle sitä, milloin taas nousivat esille sen oikealta puolelta, ja milloin yhdessä, milloin toinen toisensa perässä, aivan kuin leikkien ja ajaen toisiaan takaa syöksyivät ylös ilmaan kaaressa ja sukelsivat jälleen mereen.
Jeanne taputteli käsiään ja oikein vapisi ihastuksesta joka kerta, kun nuo suuret, ketterät uijat tulivat esille. Hänen sydämensä hypähteli heidän laillaan hurjasta, lapsellisesta ilosta.
Yht'äkkiä ne hävisivät. Ne näkyivät kerran vielä hyvin kaukana meren selällä päin, sitten ei niitä huomannut enää, ja muutaman hetkisen tunsi Jeanne ikävääkin niiden katoamisen johdosta.
Tuli ilta, tyyni, säteilevä, mitä kirkkahin ja leppoisin. Ei värähdystäkään ilmassa eikä veden pinnalla. Ja tämä meren ja taivaan avaruuden ääretön rauha levisi turtuneihin ihmissieluihinkin, jotka eivät tunteneet vähäistäkään väristystä.
Mahtava aurinko painui hiljalleen alas kohti Afrikan näkymätöntä rantaa, tuota polttavaa maata, jonka kuumuudesta sai jo vähäisen aavistuksen. Mutta omituinen sukoileva viileys, joka kuitenkaan ei tuntunut tuulenhenkäykseltä, hipaisi kasvojen hipiää, kun päivä oli mennyt mailleen.
Heitä ei haluttanut mennä alas kajuuttaan, joka oli täynnä merilaivan kaikkia hirveitä hajuja, vaan he kävivät vierekkäin loikomaan välikannelle kääriytyen vaippoihinsa. Julien nukkui heti, mutta Jeanne, jota outo matka vaivasi, ei saanut silmiään ummistetuiksi. Siipien yksitoikkoinen läiske uuvutti häntä ja hän katseli niitä lukemattomia tähtiä, jotka hänen yllään tuikahtelivat terävän kirkkaalla, mutta ikäänkuin kostealla valollaan etelän puhtaansinisellä taivaalla.
Aamupuoleen hän kuitenkin nukahti.