Hänet herätti sitten huuto ja melu: merimiehet puhdistivat laulaen laivaa. Jeanne pudisti hereille miehensä, joka nukkuessaan ei ollut liikahtanutkaan, ja he nousivat ylös.
Ihastuksella Jeanne hengitti suolaista meri-ilmaa, joka tuntui tunkeutuvan aina sormien päihin asti. Kaikkialla siinsi vain merta. Keulan puolella häämöitti kuitenkin veden pinnalla jotakin harmaata, aamunkoitossa vielä hämärästi näkyvää, aivan kuin rykelmä omituisia, suippoja, harkkoreunaisia hattaroita.
Vähitellen rupesivat ne näkymään selvemmin. Niiden ääriviivat eroittautuivat paremmin taivaan kirkastuessa ja esiin nousi pitkä jono teräviä, kummallisia vuoria. Siellä oli Korsika, aivan kuin hienoon huntuun verhottuna.
Ja sen takaa nousi aurinko, jota vastaan vuorten harjanteet kuvastivat mustina varjoina, mutta sitten alkoivat kaikki huiput hehkua muun osan saarta jäädessä huurun peittoon.
Laivan päällikkö, joka oli vanha, lyhytkasvuinen, kovassa, suolaisessa tuulessa ahavoitunut, ruskettunut, kuivunut ja kuihtunut mies, ilmestyi kannelle ja sanoi Jeannelle äänellä, joka oli käynyt käheäksi kolmekymmentä vuotta kestäneestä komentamisesta ja oli loppuun kulunut myrskyssä huutamisesta.
— Tunnetteko tuota hajua?
Jeanne tunsi todellakin väkevän, omituisen, villien kasvien hajun.
Kapteeni jatkoi:
— Se on Korsika, rouva, joka sillä lailla tuoksuaa. Se on sen kauniin naisen hajua. Vaikka olisin kaksikymmentä vuotta poikessa, niin tuntisin sen sittenkin viiden tuhannen meripenikulman päähän. Olen nähkääs sieltä kotoisin. Hänkin tuolla Pyhän Helenan saarella kuuluu yhä vain muistelevan kotiseutunsa hajua. Me ollaan samaa sukua.
Ja paljastaen päänsä tervehti kapteeni Korsikaa ja tervehti samalla valtameren poikki suurta keisariakin, vankia, joka oli samaa sukua kuin hän.