Samalla kiersi hän hymyillen nopeasti siteen auki käsivarrestaan, jota hän siihen saakka ei ollut käyttänyt, paljasti pyöreän valkoisen kyynärvartensa, jossa siellä täällä näkyi muutamia, jo naarmoittuneita tikarin pistoja, ja sanoi:
— Ellen olisi ollut yhtä väkevä kuin hän, olisi hän minut tappanut. Mieheni ei ole mustasukkainen, hän tuntee minut kyllä, ja lisäksi on hän sairas, niinkuin tiedätte, ja se pitää hänen verensä levollisena. Muuten olenkin, rouva, rehellinen ihminen, mutta lankoni uskoo kaikki, mitä hänelle kerrotaan. Hän on mustasukkainen mieheni puolesta ja alkaa varmaan saman jutun uudelleen. Mutta silloin onkin minulla pikkunen pistooli, voin olla rauhassa ja varma siitä että voin kostaa.
Jeanne lupasi lähettää hänelle aseen, suuteli hellästi uutta ystävätärtään, ja he jatkoivat matkaansa.
Häämatkan loppuosa oli hänelle vain yhtä ainoata unelmaa, lakkaamatonta syleilemistä ja hyväilyjen huumetta. Hän ei nähnyt mitään, ei maisemia, ei ihmisiä eikä paikkoja, joihin he pysähtyivät. Hän ei nähnyt muuta kuin vain Julienin.
* * * * *
Kun he saapuivat Bastiaan oli opas maksettava. Julien kaiveli taskujaan. Kun ei hän löytänyt sitä, mitä tarvitsi, sanoi hän Jeannelle.
— Koska et käytä äitisi sinulle antamia kultarahoja, niin anna ne minun huostaani. Ne ovat paremmassa säilyssä minulla ja minä pääsen sillä lailla vaihtamasta seteleitäni.
Jeanne ojensi hänelle kukkaronsa.
Sitten matkustivat he Livornoon, kävivät Firenzessä, Genuassa ja läpi koko Välimeren pohjukan saapuen eräänä tuulisena aamuna takaisin Marseille'hin.
Kaksi kuukautta oli kulunut siitä kun he olivat kotoa lähteneet. Nyt oli 15 päivä lokakuuta.