Kova, kylmä tuuli, joka tuntui tulevan sieltä kaukaisesta Normandiesta, sai Jeannen mielen alakuloiseksi. Julien näytti jo jonkun aikaa olevan muuttunut, väsynyt, välinpitämätön, ja Jeanne pelkäsi jotakin, tietämättä mitä.
Hän pitkitti vielä neljä päivää heidän paluumatkaansa kotiin voimatta erota tästä ihanasta päivänpaisteisesta seudusta. Hänestä tuntui, että samalla oli hänen onnensakin retki päättyvä.
Vihdoin he sitten lähtivät.
Parisissa oli heidän tehtävä kaikki ostoksensa lopullisesti asettuakseen asumaan Peuples'iin, ja Jeanne iloitsi siitä, että saattoi tuoda mukanaan kaikenlaisia kauniita esineitä äitinsä lahjoittamilla rahoilla. Ensimmäinen, jota hän ajatteli, oli kuitenkin tuolle korsikalaiselle naiselle lupaamansa pistooli.
Seuraavana päivänä tulonsa jälkeen sanoi hän Julienille:
— Kultaseni, ole niin hyvä ja anna minulle äitini lahjoittamat rahat, että saan tehdä ostoksiani.
Julien kääntyi häneen tyytymättömän näköisenä.
— Kuinka paljon tarvitset?
Jeanne hämmästyi ja sopersi:
— No, … mitä tahdot antaa.