Säästäväisyyttä silmällä pitäen oli Julien pannut toimeen parannuksia, jotka vaativat uusia muutoksia.
Vanhasta ajomiehestä oli tehty puutarhuri, koska varakreivi tahtoi ajaa hevosiaan itse, ja parihevoset oli myyty, jottei tarvitsisi niiden ruokkimiseen rahoja käyttää.
Kun tarvittiin joku pitämään hevosia herrasväen noustessa vaunuista, niin oli hän sitä varten ottanut palvelijaksi erään nuoren lehmäpaimenen, jonka nimi oli Marius. Saadakseen taas itselleen hevosia pani hän Couillard'in ja Martin'in kanssa tekemiinsä välikirjoihin erityisen pykälän, joka velvoitti nämä molemmat alustalaiset antamaan hänen käytettäväkseen kumpikin yhden hevosen yhtenä päivänä kuukaudessa hänen määräämänään aikana, jota palvelusta vastaan heidät vapautettiin maksamasta kanaveroa.
Kun sitten Couillard toi hänelle ison luisevan voikon, ja Martin pienen pörröisen valkoisen hevosen, niin valjastettiin molemmat nämä elukat parina vaunujen eteen, ja Marius, joka oli kuin uponnut ukko Simonin vanhaan kauhtanaan, ajoi nämä ajoneuvot kartanon portaikon eteen.
Julien, joka oli siistinyt itsensä ja käyttäytyi ryhdikkäästi, näytti jälleen komealta kuin ennen, mutta hänen pitkä partansa teki hänet kaikesta huolimatta alhaisen näköiseksi.
Hän tarkasti valjaat, vaunut ja palvelijansa, ja oli niihin tyytyväinen, sillä tärkeätä oli hänestä vain äsken uudelleen maalattu vaakuna.
Paronitar, jota hänen miehensä talutti käsivarresta, pääsi vaivoin nousemaan vaunuihin ja istuutui selän taakse pantujen tyynyjen varaan. Sitten saapui vuorostaan Jeanne. Hän naurahti ensin parihevosille, joista valkoinen, niinkuin hän sanoi, oli voikon lapsen lapsi. Kun hän sitten huomasi Mariuksen, joka oli kokonaan hautautunut kokardilla koristettuun korkeaan hattuunsa, niin että vain pikkusen nenän päätä näkyi hatun reunan alta, ja jonka molemmat jalat olivat kuin hameissa kauhtanan liepeiden sisällä, niin että suunnattoman suuret saappaat eriskummallisesti törröttivät niiden alta esiin, ja kun hän näki pojan kallistavan päätään taaksepäin voidakseen käyttää silmiään, kurottavan kaulaansa voidakseen astua aivan kuin harpatakseen ojan yli, ja hapuilevan kuin sokea käskyjä täyttäessään, joutuen siinä kokonaan päästä pyörälle ja kadoten väljiin vaatteisiinsa, niin purskahti hän semmoiseen hillitsemättömään nauruun, ettei siitä tahtonut tulla loppua ollenkaan.
Paroni kääntyi, silmäili pientä hölmistynyttä poikaa ja naurun tartuttua häneenkin, päästi semmoisen hohotuksen, ettei ollut saada puhutuksikaan sanoessaan vaimolleen:
— Ka … ka … katsos Ma … Ma … Mariusta! Se … se … sekös on ly … ly … lystikkään näköinen!
Silloin paronitarkin, joka kumartui ulos vaunun ovesta ja katseli poikaa, sai semmoisen naurunpuuskan, että vaunut jysähdellen hytkyivät vietereillään.