Kasvot kalpeina kysyi Julien:
— Mikä teitä noin naurattaa? Olettehan aivan hulluja.
Jeanne, jota nauru puistatti niin, että hän oli melkein sairas, ja joka ei voinut hillitä itseään, istuutui portaikon astimelle. Samoin teki paronikin, ja vaunusta kuuluva hermoisa aivastelu ja lakkaamaton kotkotus ilmaisivat, että paronitar oli vähällä läkähtyä. Ja yht'äkkiä alkoi Mariuksenkin kauhtana hyppiä. Hän oli varmaan käsittänyt asian, sillä hän nauroi itsekin minkä jaksoi isoon päähineeseensä uponneena.
Silloin vihastui Julien ja hyökkäsi esille. Paiskaten poikaa korvalle hän lennätti pojan päästä ison hatun, joka vierähti maahan. Kääntyen sitten appensa puoleen änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä:
— Minun mielestäni ei teillä ole mitään naurun aihetta. Ei oltaisi tässä tilassa, ellette olisi omaisuuttanne tuhlannut. Kenen on syy, että olette joutunut häviöön?
Koko ilo oli kuin pois pyyhkäisty. Ei kukaan sanonut enää sanaakaan. Jeanne, joka nyt oli ruveta itkemään, nousi hiljakseen vaunuihin äitinsä viereen. Paroni, joka ällistyi ja oli vaiti, istuutui naisia vastapäätä, ja Julien asettui ajopenkille, hinattuaan sinne viereensä itkevän pojan, jonka poski oli turvoksissa.
Matka oli ikävä ja tuntui pitkältä. Vaunuissa ei puhuttu mitään. Kaikki kolme synkkinä ja hämillään, he eivät tahtoneet toisilleen ilmaista, mitä heidän sydämissään liikkui. He tiesivät hyvin, etteivät olisi voineet muusta puhua, siihen määrin tuo ikävä ajatus oli vallannut heidän mielensä, ja heistä oli parempi olla alakuloisesti vaiti kuin kosketella tätä kiusallista kysymystä.
Hevosten epätasaisesti juostessa kulkivat vaunut moisioiden ohi, karkoittivat tieltään pitkin askelin juoksemaan mustat pelästyneet kanat, jotka hyykistyen katosivat aitojen taakse, ja saivat välistä ulvomaan peräänsä jonkun äkäisen koiran, joka sitten karvat pystyssä palasi kotiinsa kääntyen tuon tuostakin haukkumaan ajoneuvoja. Lokaisissa puukengissä kävelevä pitkäkoipinen poika, joka astua retusteli kädet taskussa ja sininen pusero selkäpuolelta tuulen pullistamana, väistyi myös vaunujen edestä tiepuoleen ja paljasti kömpelösti tahmeiden, litistyneiden hiusten peittämän päänsä.
Näin sivuutettiin talo toisensa perästä uusien tasankojen yhä auetessa eteen, kunnes vihdoin saavuttiin suureen kuusikujanteeseen, joka yhtyi maantiehen. Rapakkoiset, syvät kuopat saivat vaunut yhtä mittaa kallistelemaan ja äidin tavan takaa huudahtelemaan. Kujanteen päässä oli valkoinen suljettu portti, jonka Marius hyppäsi avaamaan, ja kiertämällä ympyrän muotoisen suuren nurmikon ajettiin korkean, ison ja kolkonnäköisen rakennuksen eteen, jonka ikkunaluukut olivat kiinni.
Talon keskiovi avautui samassa, ja vanha, halvattu palvelija, yllään puna- ja mustajuovikkaiset liivit, jotka osaksi katosivat hänen työesiliinansa alle, tulla köntysteli syrjittäin alas portaita. Hän tiedusteli, keitä vieraat olivat ja saattoi heidät avaraan saliin, jonka suljetut sälekaihtimet hän vaivoin sai avatuiksi. Huonekalut olivat päällisillä peitetyt, pöytäkello ja kyntteliköt valkoisiin liinahuntuihin verhotut ja ummehtunut, kylmänkostea ilma imeytyi keuhkoihin, sydämeen ja ihoon tehden mielen alakuloiseksi.