Ja tämän avaran, asumattoman, verhoihin peitetyn salin himmentyneen, korkean katon alla tuntuivat Jeannesta nuo kaksi pientä, siistiä ja säntillistä ihmistä vanhoilta, aatelisilta säilyketölkeiltä.
Vihdoin ajoivat nuo kahden ruman hevosluuskan vetämät vaunut ikkunan ohitse portaiden eteen. Mutta Marius oli kadoksissa. Luullen olevansa vapaa iltaan asti hän oli varmaankin lähtenyt kävelemään pellolle.
Kiukustuneena tästä pyysi Julien, että ajopoika lähetettäisiin jalkaisin kotia, ja pitkien hyvästelyjen jälkeen lähdettiin matkalle Peuples'iin.
Heti kun vaunujen ovet oli suljettu, alkoivat Jeanne ja hänen isänsä, huolimatta heitä painostavasta mielialasta, jonka Julienin raakuus oli synnyttänyt, jälleen nauraa matkien Briseville-herrasväen liikkeitä ja puhetapaa. Paroni jäljitteli herraa, Jeanne näytteli rouvaa, mutta paronitar, jonka arvoa tämä hieman loukkasi, sanoi:
— Ei ole oikein, että näin teette pilkkaa säädyllisistä ihmisistä, jotka kuuluvat ylhäisiin sukuihin.
Paroni ja Jeanne vaikenivat, mutta vähän väliä ryhtyivät he näyttelemään uudelleen, kun vain katsahtivat toisiinsa. Paroni kumarsi hienostelevasti ja lausui juhlallisella äänellä: — "Teidän hovissanne Peuples'issa on varmaan hyvin kylmä, rouva, kun kova merituuli puhaltaa sinne joka päivä?" — Jeanne taas sanoi veikistellen ja päätään nyökytellen kuin kylpevä sorsa: "Oi, herra, täällä minulle riittää työtä pitkin vuotta. Sitä paitsi meillä on niin paljon sukulaisia, joiden kanssa olemme kirjevaihdossa. Ja herra de Briseville antaa minun tehdä kaikki, sillä hän harrastaa tieteellisiä tutkimuksia rovasti Pelle'n kanssa. He valmistavat yhdessä Normandie'n uskonnonhistoriaa".
Paronitar hymyili pahastuneena, mutta suopeasti, ja lausui jälleen:
— Ei ole oikein tehdä tuolla tavalla pilkkaa oman säätymme ihmisistä.
Yht'äkkiä vaunut pysähtyivät, ja Julien huusi jollekin takanaan. Kun Jeanne ja paroni kumartuivat katsomaan, huomasivat he kummallisen olennon, joka näytti melkein kuin pyörivän heitä kohti. Sieltä tuli Marius juosten minkä jaloista pääsi. Hänen koipensa olivat takertua kauhtanan hulmuaviin helmoihin, silmät olivat ison hatun peitossa, joka yhtä mittaa vaappui puolelle ja toiselle, hänen kätensä huitoivat kuin myllyn siivet, hänen jalkansa pärskäyttelivät lätäköitä hänen niiden yli huimasti harpatessaan ja töksähtelivät kaikkia kiviä vastaan; poika vapisi ja oli aivan loan peittämä tästä laukkaamisestaan.
Kun hän oli saavuttanut vaunut, kumartui Julien, tarttui häntä kauluksesta, nosti hänet viereensä, heitti ohjakset ja alkoi nyrkillään lyödä häntä hattuun, joka painui aivan olkapäihin asti ja kaikui kuin rumpu. Poika ulvoi hatun sisällä, koetti päästä pakoon ja hypätä alas ajolaudalta, sillä aikaa kuin hänen isäntänsä piti häntä kiinni toisella kädellään ja toisella yhä vain lyödä paukutteli häntä.