Liedessä paloi heikko valkea. Oli kylmä. Lapsi itki. Jeanne ei uskaltanut puhuakaan pikkusesta peläten aikaansaavansa uuden itkukohtauksen. Hän piteli sisäkköään kädestä ja toisteli koneellisesti:
— Ei se ole mitään, ei se ole mitään.
Tyttöparka katsoi salaa hoitajaan päin ja vapisi lapsen huutaessa. Häntä kuristi yhä tuska, joka hänessä vielä ajottain synnytti suonenvedontapaisia nyyhkytyksiä, samalla kun esiinpuhjenneet kyyneleet kulisivat hänen kurkussaan. Jeanne suuteli häntä vielä kerran ja kuiskasi hänelle ihan hiljaa korvaan:
— Me kyllä pidämme siitä huolen, tyttö kulta.
Ja kun siiloin uusi itkunpuuska alkoi, pujahti Jeanne kiireesti pois.
Hän kävi siellä sitten joka päivä, ja joka päivä purskahti Rosalie itkemään, kun näki rouvansa.
Lapsi annettiin elätettäväksi erään naapurivaimon luo.
Julien tuskin puhuttelikaan nyt vaimoaan, aivan kuin hän olisi kantanut kovaa kaunaa häntä kohtaan sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt lähettämästä sisäkköään pois talosta. Eräänä päivänä ryhtyi hän taas puhumaan siitä asiasta, mutta Jeanne veti taskustaan paronittaren kirjeen, jossa tämä pyysi viipymättä lähettämään tytön hänen luokseen, ellei häntä pidettäisi Peuples'issa. Raivoissaan huudahti silloin Julien:
— Äitisi on yhtä hullu kuin sinäkin.
Mutta jätti asian sikseen.