Viikon päästä minun mieheni ei poistunut kotoa tuskin ollenkaan. Minä näin hänen harhailevan koko iltapäivän huoneissaan; ja mikä hänen käyttäytymisessään oli merkillepantavinta, se oli se, että hän ei estellyt minua ensinkään, kun minä läksin kaupungille. Ja minä pysyttelin poissa kotoa koko päivän…jättääkseni…jättääkseni hänet vapaaksi.
Yhdeksäntenä päivänä, kun Rose riisui minua, hän sanoi minulle arkaillen:
— Se on tapahtunut, rouvani, tänä aamuna.
Minä hämmästyin hieman, vieläpä tulin hieman liikutetuksikin, en itse asian vuoksi, vaan pikemminkin sen tavan johdosta, jolla hän sen minulle sanoi. Minä änkytin:
— Ja… ja… se meni hyvin?…
— Oh! rouvani, sangen hyvin. Kolme päivää sitten hän jo minua ahdisti, mutta minä en pitänyt liiasta kiireestä. Rouva ilmoittaa vaan minulle hetken, jolloin hän tahtoo yllättää meidät itse rikoksessa.
— Kyllä, tyttöseni. Kuulkaahan!… valitkaamme torstai.
— Olkoon menneeksi torstai, rouvani. Minä en suostu mihinkään siihen mennessä pitääkseni herran vireessä.
— Oletteko varma siitä, että ette epäonnistu?
— Oh! rouvani, kyllä, aivan varma. Minä tulen kiihdyttämään herran äärimmilleen, sillä lailla, että minä antaudun juuri sillä hetkellä, minkä rouva suvaitsee minulle määrätä.