— Valitkaamme kello viisi, hyvä Roseni.
— Olkoon menneeksi kello viisi, rouvani; ja missä paikassa?
— Mutta…minun huoneessani.
— Olkoon menneeksi, rouvan huoneessa.
"Nyt sinä, rakkaani, käsität, mitä minä olen tehnyt. Minä kävin ensiksi hakemassa isän ja äidin ja sitten enoni d'Orvelinin, presidentin, ja sitten hra Rapletin, tuomarin, mieheni ystävän. Minä en ilmoittanut heille, mitä minä tulin heille näyttämään. Minä panin heidät kaikki kävelemään varpaillaan aina kamarini ovelle asti. Minä odotin kello viittä, tarkalleen kello viittä… Oh! miten minun sydämeni jyski. Minä olin kutsunut myöskin ovenvartijan, saadakseni vielä yhden lisätodistajan! Ja sitten… ja sitten, juuri sillä hetkellä kuin seinäkello alkaa lyödä, pau, minä avaan oven selkosen selälleen… Ah! ah! ah! me olimme saapuneet juuri parhaiksi…juuri parhaiksi… rakkaani…Oh! miltä minun mieheni näytti!… jospa sinä olisit nähnyt hänen naamansa!… Hän kääntyi vuoteessa…konna! Ah! miten hullunkuriselta hän näytti!… Minä nauroin, minä nauroin… Mutta isä suuttui ja tahtoi lyödä minun miestäni… Mutta ovenvartija, oiva palvelija, auttoi häntä pukeutumaan…meidän nähtemme…meidän nähtemme… Hän napitteli hänen olkaimiaan…miten hullunkurista se oli!… Mitä Roseen tulee, niin hän oli mainio! aivan täydellinen… Hän itki…hän itki sangen hyvin. Siinä on kallisarvoinen tyttö… Jos sinä joskus tarvitset sellaista, niin älä unhoita häntä!
"Ja tässä minä nyt olen… Minä saavuin heti kohta kertomaan sinulle tämän jutun…heti kohta. Minä olen vapaa. Eläköön avioero!…"
Ja hän alkoi tanssia keskellä salia, kun pikku paroonitar sitä vastoin, miettiväisenä ja harmissaan, mutisi:
— Mikset sinä kutsunut minuakin katsomaan sitä?
MERKKI.
Pikku markiisitar de Rennedon nukkui vielä suljetussa ja hyvänhajuisessa huoneessaan, suuressa, pehmeässä ja matalassa vuoteessaan kevyissä, liinaisissa lakanoissaan, jotka olivat pitsinhienoja ja hyväileviä kuten suudelma; hän nukkui yksinään, rauhallisena, avioeronsaaneiden onnellista ja syvää unta.