Hän heräsi ääniin, jotka puhuivat kiihkeästi pienessä sinisessä salissa. Hän kuuli rakkaan ystävänsä, pikku paroonitar de Grangerien, väittelevän sisäänpääsystä kamarineitsyeen kanssa, joka suojeli emäntänsä ovea.
Silloin pikku markiisitar nousi, veti syrjään salvat, väänsi lukon auki, kohotti oviverhoa ja, pisti esiin päänsä, pelkän vaalean, hiuspilveen kätkeytyvän päänsä.
— Mikäs sinun on, hän sanoi, kun tulet näin aikaiseen? Kello ei ole vielä yhdeksääkään.
Pikku paroonitar vastasi, hyvin kalpeana, hermostuneena, kiihkeänä:
— Minun täytyy saada puhua sinulle. Minulle on tapahtunut jotakin niin hirveätä.
— Astuhan sisään, rakkaani.
Hän astui sisään, he syleilivät toisiaan, ja pikku markiisitar paneutui uudestaan vuoteeseen sillä aikaa kuin kamarineitsyt avasi ikkunat ja päästi sisään ilmaa ja valoa. Kun palvelija oli poistunut, niin rva de Rennedon jatkoi: "Kas niin, kerrohan."
Rva de Grangerie alkoi itkeä, vuodattaen kirkkaita, kauniita kyyneleitä, mitkä tekevät naiset hurmaavammiksi, ja kuivaamatta niitä, pelosta, että silmät kävisivät punaisiksi, hän änkytti:
"Oh, ystäväni, se on niin hirveätä, hirveätä, se, mitä minulle on tapahtunut. Minä en ole nukkunut yhtään yöllä, en minuuttiakaan, kuuletkos sinä, en minuuttiakaan. Kas, koetappas minun sydäntäni, miten se lyö."
Ja tarttuen ystävättärensä käteen hän vei sen rinnalleen, tuolle naisten sydämen pyöreälle ja vankalle suojavarustukselle, joka usein riittää miehille ja estää heidät hakemasta mitään alempaa. Hänen sydämensä löi tosiaankin kiivaasti.