Hän jatkoi:
"Se sattui minulle eilen päivällä… kellon lähestyessä neljää… tai puoli viittä. Minä en tiedä sitä niin tarkalleen. Sinä tunnet hyvin minun huoneustoni, sinä tiedät, että minun pikku salini, se, jossa minä aina oleskelen, on Saint-Lazaren kadulle päin, ensi kerroksessa, ja että minulla on tapana asettua ikkunaan katselemaan ohikulkevia ihmisiä. Se on niin iloinen, tuo rautatieaseman seutu, niin levoton, niin eloisa… Niin, minä pidän siitä! Minä istuin siis eilen matalalla tuolillani, jonka minä olen antanut asettaa ikkunakomerooni; se oli auki, tuo ikkuna, enkä minä ajatellut mitään: minä vain hengitin sinistä ilmaa. Muistathan sinä, miten ilma oli ihana, eilen! Yhtäkkiä minä huomasin, että toisella puolen katua oli myöskin nainen ikkunassa, punaisissa pukimissa oleva nainen; minä olin malvanvärisessä puvussani, sinähän tiedät sen sievän pukuni. Minä en tuntenut tuota naista, uutta asukasta, joka oli majoittunut siihen kuukausi sitten; ja kun oli satanut kuukauden päivät, niin minä en ollut häntä vielä nähnyt. Mutta minä havaitsin heti paikalla, että hän oli sivistymätön nainen. Alussa minua inhotti ja loukkasi se seikka, että hän oleskeli ikkunan ääressä kuten minäkin, mutta sitten, vähitellen, minua huvitti tarkastaa häntä. Hän nojasi kyynärpäihinsä ja piti silmällä miehiä, ja miehet tarkastivat myöskin häntä, kaikki tai melkein kaikki. Tekisi mieli sanoa, että he aavistivat jotakin lähestyessään tätä taloa ja että he vainusivat jotakin kuten koira metsänriistaa, sillä he kohottivat äkkiä päänsä ja vaihtoivat hänen kanssaan hyvin nopeasti katsetta, vapaamuurarin katsetta. Naisen katse sanoi: 'Haluttaako teitä?'
"Miesten katse vastasi: 'Ei ole aikaa', tai 'Joku toinen kerta', tai: 'Ei ole rahaa', tai: 'Kätke nyt itsesi, raukka!' Tämän viimeksimainitun lauseen sanoivat perheenisien silmät.
"Sinä et voi kuvitellakaan, miten hullunkurista oli katsella hänen metkujaan tai paremmin sanottuna ammatinharjoitustaan.
"Välistä hän sulki äkkiä ikkunan, ja minä näin jonkun herran kääntyvän portista sisälle. Nainen oli hänet siepannut, kuten onkimies sieppaa kalan. Silloin minä katsoin kelloani. He pysyivät näkymättömissä kymmenestä kahteenkymmeneen minuuttiin, muttei koskaan kauemmin. Lopulta tämä hämähäkki sai minut kiihdyksiin, totta totisesti. Eikä hän ollutkaan mitenkään vastenmielinen, tuo tyttö.
"Minä kysyin itseltäni: Mitenkä hän menetteleekään, kun saa tarkoituksensa ymmärretyksi niin hyvin, niin pian, täydellisesti? Liittääkö hän katseeseensa jonkin merkin päällään, tai jonkin kädenliikkeen?
"Ja minä tartuin teatterikiikariini saadakseni selville hänen menettelynsä. Oh! se oli hyvin yksinkertainen: ensiksi silmänisku, sitten hymyily, sitten pienen pieni päännyökkäys, joka tahtoi sanoa: 'Tuletteko luokseni?' Mutta tämä kaikki kävi niin kevyesti, niin epämääräisesti, niin hillitysti, että hyvää aikaa tarvittiin, jos haluttiin siinä onnistua yhtä hyvin kuin hän.
"Ja minä kysyin itseltäni: Enköhän minäkin voisi tehdä sitä yhtä hyvin kuin hän, tuota pientä iskua ylhäältä alaspäin, rohkeata ja siroa, sillä se oli hyvin siro, tuo hänen liikkeensä. Ja minä aloin koettaa sitä peilin edessä. Rakkaani, minä onnistuin siinä paremmin kuin hän, paljon paremmin! Minä olin innoissani, ja minä asetuin uudestaan ikkunan ääreen.
"Hän ei ottanut enää tällä haavaa ketään vastaan, tuo tyttö rukka, ei ketään. Hänellä ei ollutkaan enää menestystä. Miten hirveätä mahtaneekaan olla elatuksen hankkiminen sillä lailla, hirveätä ja huvittavaa välistä, sillä heidän joukossaan on sellaisiakin, jotka eivät ole vastenmielisiä, noiden miesten joukossa, joita pyydetään kadulta.
"Nyt he kulkivat kaikki minun ikkunani ohitse, eikä kukaan astellut enää hänen katukäytäväänsä. Hänen aurinkonsa oli laskenut. Heitä tuli tulemasta päästyään nuoria ja vanhoja, tummia ja vaaleita, harmaita ja valkeita.