— Ja syytä onkin, ja jos minun vaimoni oikeastaan aavistaisi, mistä hän puhuu, niin hän vaikenisi, sen vakuutan sinulle. Minä kerron sinulle tämän historian, sinulle. Sinä tiedät, että minä olen nainut lesken, johon minä olin kovin rakastunut. Vaimoni on aina ollut vapaa puheissaan, ja ennenkuin minä otin hänet lailliseksi aviokumppanikseni, minä olin usein hänen kanssaan hieman liukkaassa keskustelussa, mikä muuten on sallittua leskien kanssa, joka osaavat höystää puhettaan. Hän piti kovin hauskoista jutuista, kursailemattomista kaskuista, kaikella kunnioituksella sanottuna. Tietyissä tapauksissa kielen synnit eivät ole raskaita. Hän on suorasukainen, minä olen hieman arka, ja ennen naimisiinmenoamme hän usein huviksensa saattoi minut pulaan kysymyksillään ja pilapuheillaan, joihin minun ei ollut helppo vastata. Kenties juuri tuo suorasukaisuus sai minut rakastumaan häneen. Mitä rakastumiseen tulee, niin minä sitä olin kiireestä kantapäähän, sieluineni ja ruumiineni, ja hän sen tiesi, tuo ilkiö.
Me päätimme viettää häämme ilman mitään menoja, ilman matkaa. Kirkossa tapahtuneen vihkimisen jälkeen me tarjoaisimme todistajillemme kevyen aterian, ajelisimme sitten hieman kahden kesken, vaunuilla, ja palaisimme sitten minun luokseni päivällisille, Helderin kadulla.
Kun meidän todistajamme olivat lähteneet, niin me nousimme ajoneuvoihin, ja minä pyysin kuskia ajamaan Boulognen metsään. Kesäkuun loppu oli käsillä, ilma oli ihmeen ihana.
Kun jouduimme kahden kesken, niin hän alkoi nauraa.
— Minun hyvä, rakas Rogerini, nyt on aika armastella. Saas nähdä, miten taitava te siinä olette.
Sellaisen haasteen saatuani minä tunsin itseni heti herpaistuksi. Minä suutelin hänen kättään ja kertasin: Minä rakastan teitä. Minä rohkaisin itseni pari kertaa ja suutelin häntä niskaan, mutta minä arastelin ohikulkijain vuoksi. Hän toisti toistamasta päästyään härnäävällä ja hullunkurisella ilmeellä: "Entäs sitten… entäs sitten…" Tuo "entäs sitten" hermostutti minua ja sai minut lohduttomaksi. Eihän nyt sovi vaunussa, Boulognen metsässä, keskellä kirkasta päivää…. Sinä käsität.
Hän näki minun hämilläänoloni ja se huvitti häntä. Vähän päästä hän toisti:
— Pelkään pahoin epäonnistuneeni. Te saatte minut kovin levottomaksi.
Minä myöskin, minä aloin käydä levottomaksi itseni suhteen. Kun minua pelotetaan, niin minä en pysty mihinkään.
Päivällisillä hän oli hurmaava, ja saadakseni rohkeutta minä laskin palvelijani menemään, sillä hänen läsnäolonsa kiusasi minua. Oh! me aterioimme mukavasti, mutta sinä tiedät, miten hulluja rakastuneet ovat. Me joimme samasta lasista, me söimme samalta lautaselta ja käytimme samaa haarukkaa. Me söimme vohvelia molemmista päistä, niin että meidän huulemme yhtyivät keskellä. Hän sanoi minulle: