Vähän päästä, kahden iloisen naurunpuuskan välillä, hän lausui, ollen läkähtymäisillään:
— No niin… rohkeutta… hieman pontevuutta… ystävä… ystävä raukka.
Sitten hän alkoi taas nauraa niin hurjasti, että se muuttui kirkumiseksi.
Lopulta minä tunsin itseni niin herpaistuksi, niin vimmastuneeksi sekä itseäni että häntä vastaan, että minä käsitin välttämättömäksi lähteä tieheni, taikka muutoin minä olisin tullut lyöneeksi häntä.
Minä ponnahdin pois vuoteesta ja pukeuduin nopeasti ja raivoisasti, sanomatta sanaakaan.
Hän rauhoittui äkkiä, ja käsittäen, että olin suuttunut, hän kysyi:
— Mitäs te nyt teette? Minne te nyt menette?
Minä en vastannut, vaan laskeuduin alas kadulle. Minä olisin halunnut tappaa jonkun, kostaa jollekin, tehdä jonkun hullutuksen. Minä marssin eteenpäin pitkin askelin, ja yht'äkkiä juolahti mieleeni mennä tyttöjen luokse.
Kuka tietää? Sepäs olisi koe, kenties treenausta? Joka tapauksessa se olisi kostoa! Ja jos minun vaimoni tulisi minua koskaan pettämään, niin minä olisin sentään pettänyt häntä ensiksi.
En epäröinnyt ensinkään. Tiesin lähellä erään sopivan talon, ja sinne minä riensin ja astuin sisään kuten ihmiset, jotka heittäytyvät veteen nähdäkseen, osaavatko vielä uida.