Samana iltana hän teki sovinnon Rachelin kanssa.
Seuraavalla viikolla hänelle sattui kaksi suurta tapahtumaa. Hänet nimitettiin lehden "Nähtyä ja kuultua" osaston päälliköksi ja kutsuttiin päivälliselle rouva Walterin luokse.
La Vie Française oli ennen kaikkea liikeyritys. Sen johtaja oli rahamies, jolle sanomalehti ja puoluepolitiikka olivat vain vipuja. Hän oli tehnyt hyväntahtoisuudestaan vaakunakilven ja kätkeytyi kelpo miehen naamion taakse, mutta käytti kaikkiin tehtäviinsä, olivatpa ne mitä lajia tahansa, ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka hän oli tarkoin tutkinut, koetellut ja punninnut ja joiden hän tiesi olevan liukkaita, hioutuneita ja rohkeita. Vastanimitettyä Duroyta hän piti suuressa arvossa.
"Nähtyä ja kuultua"-osaston päällikkönä oli tähän asti ollut toimitussihteeri herra Boisrenard, vanha tunnontarkka journalisti, joka oli säännöllinen ja täsmällinen kuin virkamies. Kolmentoista vuoden aikana oli hän ollut toimitussihteerinä yhdessätoista eri sanomalehdessä eikä ollut tänä aamuna missään suhteessa tinkinyt tavastaan katsella ja kuunnella asioita. Hän vaihtoi toimitushuoneistoja niinkuin vaihdetaan ravintoloita — tuskin huomaamatta, ettei ruoka maistukaan samanlaiselta joka paikassa. Poliittiset ja uskonnolliset mielipiteet olivat hänelle vieraat. Hän oli uskollinen lehdelleen, olipa lehti mikä tahansa. Häneltä kyseltiin työtä koskevia neuvoja, ja häntä pidettiin arvossa hänen kokemuksensa takia. Hän työskenteli kuin sokea, joka ei näe mitään, kuin kuuro, joka ei kuule mitään ja kuin mykkä, joka ei koskaan puhu sanaakaan. Hänessä oli kuitenkin hyvä annos ammattiylpeyttä, eikä hän milloinkaan alentunut mihinkään, mitä hän ei erikoiselta ammattinäkökannaltaan pitänyt kunniallisena, lojaalina ja suorana.
Johtaja Walter piti häntä kyllä arvossa, mutta oli usein toivonut saavansa uskoa jonkun toisen miehen huostaan lehden "Nähtyä ja kuultua"-osaston, joka, kuten hänen oli tapana sanoa, oli lehden selkäranka. Sen kautta lingotaan uutiset maailmalle, sen kautta levitetään huhuja, sen kautta harjoitetaan painostusta lukijakuntaan ja pörssinoteerauksiin. Tässä osastossa työnnetään kahden seuraelämäuutisen väliin aivan viattomasti jokin tärkeä seikka, joka pikemminkin voidaan vihjaista kuin sanoa. Kaksimielisin lausein tämä osasto tyrkyttää yleisölle kaiken haluamansa peruutellen huhuja siten, että ne vain lujittuvat, ja vakuutellen niitä tosiksi siten, ettei kukaan usko niistä sanaakaan. Tästä osastosta täytyy jokaisen joka päivä löytää jotakin, mikä häntä kiinnostaa, jotta vain kaikki sitä lukisivat. Sitä toimitettaessa täytyy ajatella kaikkia ja kaikkea, kaikkia piirejä, kaikkia ammatteja, Pariisia ja maaseutua, upseereja ja taiteilijoita, kirkkoa ja yliopistomaailmaa, virkamiehiä ja ilotyttöjä.
Miehen, joka sitä hoitaa ja jonka komennossa on sen reportterilauma, tulee aina olla varuillaan, aina valmiina taisteluun. Hänen tulee olla epäluuloinen, viekas nopea, joustava, kaikin keinoin aseistettu. Hänellä tulee olla pettämätön vainu, joka oitis opastaa hänet huomaamaan valheellisen uutisen, joka auttaa hänet oivaltamaan mitä sopii sanoa, mitä ei, joka opettaa hänet arvaamaan, mikä tekee vaikutuksen lukijakuntaan, ja jonka avulla hän kykenee esittämään asian niin, että tämä vaikutus kasvaa moninkertaiseksi.
Herra Boisrenard’illa tosin oli takanaan pitkä ammattikokemus, mutta hänestä ei ollut käskijäksi, ja varsinkin häneltä puuttui se synnynnäinen vaisto, jota joka päivä tarvittiin johtajan syvimpien ajatusten arvaamiseen.
Duroyn arveltiin pystyvän tähän toimeen ihanteellisesti ja hän täyttikin mainiosti paikkansa tässä lehdessä, joka "eli valtion salaisten ja lukijakunnan julkisten apurahojen turvin", kuten Norbert de Varenne sanoi.
La Vie Françaisen poliittisina johtajina ja todellisina julkaisijoina oli puolikymmentä edustajakamarin jäsentä, joilla oli etuja valvottavana kaikissa johtaja Walterin keinotteluyrityksissä. Heitä nimitettiin edustajakamarissa "Walterin koplaksi", ja heitä kadehdittiin, koska he arvatenkin ansaitsivat paljon rahaa yhdessä hänen kanssaan ja hänen kauttaan.
Forestier, lehden poliittinen toimittaja, oli vain näiden liikeherrojen puskuri, ja hän pani paperille ne ajatukset, joita he olivat keksineet. He antoivat aiheet hänen johtaviin kirjoituksiinsa, jotka hän aina kyhäsi kotona saadakseen olla rauhassa, kuten hän väitti.