Myös Duroy oli vihdoin oppinut pitämään tästä pelistä, ja Saint-Potinin johdolla ja hänen neuvojensa avulla hän alkoi tulla sangen taitavaksi.
Forestier, joka oli käynyt entistä huonommaksi, oli luovuttanut hänelle Ilex-puisen bilboquet’nsa, jonka hän äskettäin oli ostanut ja jota hän piti liian raskaana. Duroy lennätteli voimakkaalla kädellä langassa riippuvaa isoa, mustaa kuulaa ja laski hiljaa itsekseen: "Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi — kuusi."
Samana päivänä, jolloin hänet oli kutsuttu päivällisille rouva Walterin luo, Duroyn onnistui ensi kerran tavoittaa kuula kaksikymmentä kertaa peräkkäin. "Onnellinen päivä", hän ajatteli. "Minulla on pelkkää menestystä." Sillä taitavalla bilboquet’n pelaajalla oli todella jonkinlaista arvoa La Vie Françaisen toimituksessa.
Hän lähti aikaisin toimituksesta ennättääkseen pukeutua. Tultuaan rue de Londres’ille hän huomasi solakan naisen, joka sipsutti hänen edellään. Naisella oli rouva de Marellen käynti ja ryhti. Duroy tunsi poskiensa kuumenevan, ja hänen sydämensä alkoi läpättää. Hän meni kadun toiselle puolelle voidakseen tarkastaa naista sivulta päin. Myös nainen pysähtyi mennäkseen kadun poikki. Duroy oli erehtynyt. Hän hengitti jälleen.
Hän oli usein miettinyt, mitä hänen olisi tehtävä, jos hän sattuisi tapaamaan rouva de Marellen. Olisiko tervehdittävä vai mentävä ohitse muina miehinä.
"En olisi häntä näkevinänikään", hän ajatteli.
Oli kylmä, ja jäinen kuori peitti vesirännejä. Katukäytävät olivat kuivat ja harmaat lyhtyjen valossa.
Tultuaan kotiinsa nuori mies ajatteli: "Minun täytyy muuttaa asuntoa. Tämä ei enää sovi minulle." Hän tunsi olevansa iloinen ja kiihdyksissään. Hän oli valmis vaikka juoksemaan katoilla, ja kävellessään edestakaisin sängyn ja ikkunan väliä hän toisteli ääneen itsekseen: "Onni tulee! Onni tulee! Minun täytyy kirjoittaa isäukolle."
Silloin tällöin hän kirjoitti kotiin isälleen. Ja hänen kirjeensä tuottivat aina iloa tuossa pienessä normandialaisessa kapakassa, joka sijaitsi tien varrella korkealla kukkulalla, mistä voi nähdä koko Rouenin ja Seinen laajan laakson. Silloin tällöin hän puolestaan sai kotoaan sinisen ison kirjekuoren, johon osoite oli kirjoitettu leveällä, vapisevalla käsialalla. Ja aina hän sai lukea tästä isän kirjeestä samanlaisen johdannon:
"Rakas poikani, minä kirjoitan sinulle kertoakseni, että me voimme hyvin, äiti ja minä. Eipä erikoisempaa uutta seudulta. Kuitenkin voin mainita…"