Syvimmässään Duroy yhä tunsi harrastusta kotikylänsä asioita, uutisia, naapureita ja saloa kohtaan.
Solmiossaan valkoista solmiotaan peilin edessä hän toisti: "Täytyy kirjoittaa ukolle jo huomenna. Näkisipä hän minut tänä iltana, niin kylläpä hän ällistyisi, ukkeli. Hitto vieköön, pian olen päivällisillä, jollaisia hän ei ole ikinä nähnyt!" Ja sielunsa silmien edessä hän jälleen äkkiä näki tyhjän krouvinsalin takana olevan likaisen keittiön, kasarit, joista lankesi seinille keltainen kajastus, kissan, joka kyyrötti hellalla kuono tulta kohden aivan kuin lukien siitä tulevia tapahtumia, puupöydän, jonka aika ja sille tipahtaneet juomat olivat kuluttaneet kiiltäväksi, liemimaljan, joka oli keskellä pöytää, ja talikynttilän, joka törrötti kahden lautasen välissä. Ja hän näki myös heidät, ukon ja eukon, isän ja äidin, nuo kaksi talonpoikaista ihmistä, jotka raskain liikkein lusikoivat suuhunsa lientä ja nielivät sitä pienin annoksin. Hän tunsi pienimmätkin rypyt heidän vanhoissa kasvoissaan, heidän käsiensä ja päänsä pienimmätkin eleet. Vieläpä hän tiesi, mitä he keskenään puhuivatkin siinä joka ilta istuessaan toisiaan vastapäätä lientään hörppien.
Hän ajatteli: "Minun kai täytyy joskus käydä heitä tervehtimässä." Mutta pukeuduttuaan valmiiksi hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja lähti ulos.
Ulkobulevardilla häntä ahdistelivat katutytöt, mutta hän riuhtaisi käsivartensa vapaaksi ja käski heidän mennä hiiteen, singoten sanansa ankaran halveksivasti, aivan kuin he olisivat häntä loukanneet, erehtyneet henkilöstä… Keneksi he häntä luulivatkaan? Eivätkö nuo lutkat osanneet erottaa ihmistä ihmisestä? Iltapuku ja tietoisuus siitä, että hän oli menossa päivälliselle hyvin rikkaiden, hyvin tunnettujen ja hyvin tärkeiden ihmisten luo, saivat aikaan, että hän tunsi muuttuneensa aivan kuin toiseksi mieheksi, maailmanmieheksi, oikeaksi maailmanmieheksi.
Varmoin askelin hän astui eteishalliin, jota valaisi kaksi korkeaa pronssista kynttilänjalkaa, ja luovutti tottuneesti ja luontevasti keppinsä ja päällystakkinsa kahdelle hänen luokseen kiiruhtavalle palvelijalle.
Kaikki salongit olivat valaistut. Rouva Walter otti vastaan vieraat toisessa, isommassa salissa. Hän hymyili kohteliaasti Duroylle, joka tervehti kädestä pitäen kahta ennen häntä saapunutta herraa, herra Firminiä ja herra Laroche-Mathieutä. Nämä herrat olivat molemmat edustajakamarin jäseniä ja La Vie Françaisen salaisia toimittajia. Herra Laroche-Mathieullä oli lehdessä aivan erikoinen arvoasema, joka aiheutui hänen suuresta vaikutusvallastaan edustajakamarissa. Kukaan ei epäillyt hänen vielä joskus pääsevän ministeriksi.
Sitten saapuivat Forestier’t, rouva kukoistavana ja viehättävänä. Duroy hämmästyi huomatessaan hänen hyvin tuntevan molemmat kansanedustajat. Hän jutteli uuninnurkassa yli viiden minuutin ajan matalalla äänellä herra Laroche-Mathieun kanssa. Charles oli kärsivän näköinen. Hän oli kovin laihtunut kuukauden kuluessa, ja alituisesti yskien hän sanoi: "Minun täytyisi välttämättä matkustaa talveksi etelään."
Norbert de Varenne ja Jacques Rival saapuivat yhdessä. Sitten huoneen perällä avautui ovi ja sisään astui herra Walter taluttaen kahta täysikasvuista nuorta tytärtään, joista toinen oli kuusitoistavuotias ja kaunis ja toinen kahdeksantoistavuotias ja ruma.
Duroy kyllä tiesi, että johtaja oli perheenisä, mutta sittenkin hän hämmästyi. Hän oli aina ajatellut päällikkönsä tyttäriä suunnilleen samaan tapaan kuin ajatellaan kaukaisia maita, joita ei koskaan päästä näkemään. Hän oli kuvitellut heidät aivan pieniksi ja saikin nyt nähdä kaksi neitoa. Hänet valtasi pieni sisäinen hämminki kuin ainakin ihmisen, jonka täytyy luopua jostakin kuvitelmastaan.
Esiteltäessä he puristivat vuoronsa jälkeen hänen kättään. Sitten he istuutuivat pienen pöydän ääreen, joka varmaankin oli heille etukäteen osoitettu, ja alkoivat hypistellä pöydällä olevan korin silkkilankarullia.