"Siksi, että herra Laroche-Mathieu, joka asuu aivan lähellä, aina saattaa minut kotiin silloin, kun olen täällä päivällisellä."
"Milloin saan tavata teidät?"
"Tulkaa huomenna syömään kanssani aamiaista."
Ja he erosivat sanomatta toisilleen enää mitään.
Duroyn mielestä ilta oli ikävä, eikä hän viipynyt kauan. Mennessään portaita alas hän tapasi Norbert de Varennen, joka myös oli juuri lähtenyt talosta. Vanha runoilija pisti kätensä Duroyn kainaloon. Kun hänen ei enää tarvinnut pelätä Duroyta kilpailijana, koska heillä oli lehdessä kummallakin oma alansa, hän osoitti nyt nuorta miestä kohtaan isällistä hyväntahtoisuutta.
"No, haluatteko saattaa minua kappaleen matkaa?" hän sanoi.
Duroy vastasi: "Mielelläni, rakas mestari."
Ja he lähtivät kulkemaan pitkin boulevard Malesherbes’iä hitain askelin.
Pariisi oli miltei autio tänä iltana. Oli kolea ilta, tuollainen ilta, jolloin äärettömyyden tuntu on tehoavampi kuin tavallisesti, jolloin tähdet tuikkivat korkeammalla kuin muulloin ja jolloin ilmassa värjyy se jäinen henkäys, joka tulee niin kaukaa, kauempaa kuin taivaan tähdet.
Molemmat miehet puhuivat aluksi sangen vähän. Sitten Duroy virkkoi jotakin sanoakseen: