Sen jälkeen hän huudahti ääneen: "Kurjat teeskentelijät!" ja hänen katseensa etsi niitä ratsastajia, joista olivat kulussa karkeimmat juorut.
Hän näki heidän joukossaan useita, joita epäiltiin pelipetturuudesta tai joille pelipöydät joka tapauksessa olivat suurena tulolähteenä.
Toiset suuret kuuluisuudet elivät, kuten kaikki tiesivät, yksinomaan vaimojensa tuloilla, toiset taas, kuten väitettiin, rakastajattariensa tuloilla. Monet olivat maksaneet velkansa — mikä oli rehellinen teko — kenenkään olematta selvillä siitä, mistä he olivat saaneet rahat — mikä taas oli löyhkäävä salaisuus. Hän näki rahamiehiä, joiden omaisuuden alkuna oli ollut varkaus ja jotka otettiin vastaan kaikkialla, hienoimmissakin taloissa, edelleen miehinä, jotka olivat niin kunnioitettuja, että pikkuporvarit kumarsivat heidän mennessään ohitse, mutta joiden röyhkeät keinottelut suurissa valtionyrityksissä eivät olleet tuntemattomia niille, jotka olivat saaneet silmätä heidän kulissiensa taakse.
Kaikilla oli ylhäinen ilme, ylpeä suu, häikäilemätön katse, olipa heillä sitten viikset tai poskiparta.
Duroy nauroi toistellen: "Koreita miehiä olette, pirun roistot!"
Mutta ohi ajoivat avovaunut, pienet ihastuttavat vaunut, joita veti nelistäen kaksi pientä valkoista hevosta. Hevosilla oli liehuva harja ja häntä, ja niiden ohjia piteli pieni, nuori vaaleaverinen nainen, tunnettu hienostokokotti. Takana istui kaksi palvelijaa. Duroy pysähtyi tuntien halua tervehtiä tuota rakkauden nousukasta ja taputtaa hänelle käsiään. Rohkenihan tuo nainen tänä kauniina aamuhetkenä ja keskellä tätä teeskentelevän hienoston valtaväylää häikäilemättä pöyhkeillä sillä karkealla loistolla, jonka hän oli ansainnut lakanoittensa välissä. Duroy ehkä hämärästi tunsi, että heidän välillään oli jotakin yhteistä, jokin luonnollinen side, että he molemmat olivat lajiltaan ja luonteeltaan samanlaisia ja että hänen oma menestyksensä käytti hyväkseen yhtä karkeita keinoja.
Hän kääntyi takaisin päin hitaasti, sydän kuumana mielihyvästä, ja saapui vähän liian aikaisin entisen rakastajattarensa ovelle.
Rouva de Marelle otti hänet vastaan ojennetuin huulin, aivan kuin ei mitään väliensärkymistä olisi koskaan tapahtunut, ja unohti hetkeksi sen viisaan varovaisuudenkin, jolla hän kotonaan tavallisesti koetti hillitä rakastajansa hyväilyjä. Sitten hän sanoi suudellessaan Duroyn viiksien käherrettyjä kärkiä: "Et tiedä mitä ikävää on tapahtunut. Olin toivonut ihanaa kuherruskuukautta, ja nyt saankin mieheni niskoilleni kuudeksi pitkäksi viikoksi. Hän on ottanut eron. Mutta minä en voi kestää kuutta viikkoa näkemättä sinua, varsinkaan pienen kiistamme jälkeen, ja nyt saat kuulla, kuinka olen ajatellut järjestää asian. Sinä tulet tänne päivälliselle maanantaina. Olen jo puhunut sinusta ja esittelen sinut."
Duroy epäröi hieman hämmentyneenä, sillä hän ei ollut vielä koskaan silmästä silmään tavannut aviomiestä, jonka vaimo oli hänen rakastajattarensa. Hän pelkäsi, että hän saattaisi jollakin tapaa paljastaa itsensä syyllistymällä jäykkään käytökseen, varomattomaan katseeseen tai johonkin muuhun sellaiseen. Hän änkytti: "Ei, en halua tulla miehesi tuttavaksi!" Clotilde pysyi pyynnössään ja kohotti hyvin hämmästyneenä viattomat silmänsä häntä kohden: "Mutta miksi? Oletpa sinä naurettava. Tällaistahan sattuu joka päivä. En todellakaan olisi luullut sinua noin lapselliseksi."
Duroy loukkautui: "No hyvä, minä tulen maanantaina."