Rouva de Marelle lisäsi: "Jotta näyttäisi luonnolliselta, niin kutsun myös Forestier’t. Vaikk’ei minua huvitakaan ottaa kotonani vieraita vastaan."
Maanantaihin mennessä Duroy ei juuri ajatellut tulevaa kohtausta. Mutta kun hän nousi rouva de Marellen portaita, hän tunsi omituista hämmennystä. Se ei johtunut siitä, että hänestä olisi ollut vastenmielistä tarttua tämän aviomiehen käteen, juoda hänen viiniään ja syödä hänen leipäänsä, vaan siitä, että hän pelkäsi jotakin, tietämättä tarkemmin mitä.
Häntä pyydettiin astumaan saliin, ja hän sai odottaa kuten tavallisesti. Sitten ovi avautui, ja hän näki kookkaan harmaatukkaisen herran, vakavan maailmanmiehen, jolla oli ritarimerkkinauha napinreiässä ja joka hyvin kohteliaana tuli häntä kohden: "Vaimoni on puhunut teistä paljon, hyvä herra, ja minua ilahduttaa saada tehdä tuttavuuttanne."
Duroy nousi, koettaen saada kasvoilleen lämpimän sydämellisyyden ilmeen ja puristi liioitellun voimakkaasti isäntänsä ojennettua kättä. Kun he istuutuivat, hän ei keksinyt mitään sanomista.
Herra de Marelle heitti halon uuniin ja kysyi: "Oletteko kauankin ollut sanomalehtialalla?"
Duroy vastasi: "Vain muutamia kuukausia."
"Niinkö! Te olette edistynyt nopeasti."
"Kutakuinkin." Ja Duroy alkoi puhua umpimähkään, paljonkaan ajattelematta, mitä sanoi, ja purki ilmoille kaikki ne jokapäiväisyydet, joita tuntemattomien henkilöiden on tapana lausua toisilleen. Pian hän rauhoittui ja alkoi pitää tilannetta sangen huvittavana. Hän katseli herra de Marellen vakavia ja arvokkaita piirteitä, tuntien halua nauraa ääneen, ja ajatteli: "Olenpa tehnyt sinut aisankannattajaksi, ystäväiseni." Ja hänet täytti alhainen sisäinen tyydytys, ilo, jota tuntee onnistuneen varkauden tehnyt varas, jota kukaan ei epäile. Hänet valtasi makea, siivoton nautinnon tunne. Äkkiä hän sai halun tulla tämän miehen ystäväksi, saavuttaa hänen luottamuksensa ja saada hänet paljastamaan elämänsä salaisimmat seikat.
Rouva de Marelle ilmestyi nopeasti huoneeseen ja, verhottuaan heidät tutkimattomaan hymyynsä, tuli tervehtimään Duroyta, joka aviomiehen läsnäollessa ei uskaltanut suudella hänen kättään, kuten hänellä muuten aina oli tapana tehdä.
Rouva de Marelle oli rauhallinen ja iloinen kuin ainakin ihminen, joka on tottunut kaikkeen ja joka, ollen synnynnäinen ja teeskentelemätön juoniniekka, pitää tällaisia kohtauksia täysin luonnollisina. Myös Laurine tuli sisään ja ojensi otsansa Georgesin suudeltavaksi, mutta hän oli tavallista hiljaisempi, sillä isän läsnäolo ujostutti häntä. Hänen äitinsä sanoi: "No, tänään et sanokaan häntä Bel-Amiksi." Ja lapsi punastui, aivan kuin olisi osoitettu suurta tahdittomuutta ilmaisemalla asia, jota ei olisi saanut sanoa ja joka paljasti hänen sydämensä syvän ja hieman rikollisen salaisuuden.