Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan Duroy sai pienen sinisen sähkeen: "Jumalani, miten olen pelännyt. Tule heti rue de Constantinoplelle, niin että saan syleillä sinua, rakkaani. Kuinka rohkea sinä olet — minä ihailen sinua. — Clo."
Duroy meni kohtauspaikalle, ja Clotilde heittäytyi hänen syliinsä peittäen hänet suudelmillaan.
"Oi, rakkaani, jospa tietäisit, kuinka liikuttuneeksi tulin aamulla lukiessani sanomalehteä. Oi, kerro minulle! Kerro kaikki! Minä tahdon tietää kaikki."
Duroyn täytyi kertoa kaikki yksityiskohdat, vähäpätöisetkin. Clotilde kysyi:
"Yö ennen kaksintaistelua kai oli sinusta hirmuinen?"
"Ei ollenkaan. Minä nukuin kuin tukki."
"Minä en olisi voinut nukkua lainkaan. No, kuinka metsässä kävi, kerro siitä!"
Duroy kuvasi tapahtuman draamallisesti: "Kun seisoimme toisiamme vastapäätä, välissämme vain kaksikymmentä askelta, toisin sanoen neljä kertaa tämän huoneen pituus, Jacques kysyi, olemmeko valmiit, ja komensi: 'Tulta!' Minä nostin heti käsivarteni suoraan ampumalinjalle, mutta olin kyllin tyhmä tähdätäkseni päähän. Minun revolveriani oli hyvin vaikea saada laukeamaan, ja minä olen tottunut keveisiin aseisiin, niin että liipasimen vastustus sai aikaan sen, että kuula lensi liian korkealle. Mutta kuitenkaan se ei lentänyt ohi kaukaa. Vastustajani, se veijari, ampui myös hyvin. Hänen kuulansa hipaisi ohimoani, ja minä tunsin ilmanpaineen."
Clotilde istui hänen polvellaan ja piti käsivarsiaan hänen kaulallaan, aivan kuin ottaen osaa hänen vaaraansa. Hän änkytti:
"Voi, oma ystävä raukkani, oma ystävä raukkani…"