Du Roy kuiskasi: "Annatteko minun toivoa, että joskus tulemme paremmiksi tuttaviksi?"
"Saammepa nähdä", rouva vastasi.
Du Roy väistyi sivuun kapean portaikon kohdalla. Äkillinen siirtyminen päivänvalosta kellarin kellertävään valoon vaikutti vähän aavemaiselta. Vieraita vastaan kohosi kiertoportaissa kellarinhaju, kostean kalkin, äskettäin kuivuneiden homehtuneiden seinien haju. Siihen sekautui pyhistä toimituksista muistuttavaa bensoen hajua sekä naisista uhoavia lubinin, rautayrtin, iiriksen ja orvokin tuoksuja.
Porrasaukosta kantautui ylöspäin kova ääntensorina, vilkkaan väkijoukon kohina.
Koko kellari oli valaistu kaasuliekein ja venetsialaisin lyhdyin. Ne oli sijoitettu vihreiden puunoksien väliin, joiden taakse hiekkakiviseinät oli piilotettu. Vain koristukset olivat näkyvissä. Katto oli peitetty kanervilla, ja permannolle oli siroteltu lehtiä ja kukkia.
Vieraiden mielestä kaikki oli ihastuttavaa ja osoitti suurenmoista keksintäkykyä. Sisimpään pieneen kellariin oli rakennettu lava miekkailijoita varten, ja sen molemmille puolille oli asetettu palkintotuomarien tuolit.
Kellarin kaikille penkeille, jotka oli järjestetty kahteen riviin, kymmenen lavan oikealle ja kymmenen sen vasemmalle puolelle, mahtui istumaan kaksisataa henkilöä. Kutsuttuja oli neljäsataa.
Lavan edessä seisoi jo vieraiden katseltavina nuoria miekkailupukuisia miehiä, joilla oli laihat, pitkät jäsenet, notkeat selät ja ylöspäin kierretyt viikset. Heidän nimiään mainittiin, osoiteltiin mestareita ja amatöörejä, jotka kaikki olivat miekkailutaiteen kuuluisuuksia. Heidän ympärillään seisoi juttelemassa mustiin lievetakkeihin pukeutuneita herroja, nuoria ja vanhoja, jotka näyttivät hyvin tuntevan miekkailupukuiset ottelijat. He koettivat myös herättää huomiota, tulla nähdyiksi, tunnetuiksi ja osoitelluiksi, sillä hekin olivat miekan ritareita ja miekaniskujen asiantuntijoita, vaikk’ei heillä ollutkaan miekkailupukuja.
Melkein kaikki penkit olivat täynnä naisia, joiden joukosta kuului kahisevien hameiden ja puhelevien äänien kohinaa. He leyhyttelivät viuhkojaan kuin teatterissa, sillä tässä lehtisalissa vallitsi jo hiottava kuumuus. Joku leikillinen herra huusi vähän väliä: "Vettä! Mehua! Olutta!"
Rouva Walter ja hänen tyttärensä menivät varatuille paikoilleen, jotka olivat ensimmäisellä penkkirivillä. Kun Du Roy oli saattanut heidät sinne, hän sanoi hiljaa: