Mutta kaksi uutta miekkailijaa oli tervehtinyt toisiaan, ja he aloittivat taistelun niin taidokkaasti, että kaikki seurasivat heidän liikkeitään.
He tekivät hyökkäyksiä ja asettuivat asentoon niin joustavan sulavasti, osoittaen niin hallittua voimaa, niin suurta varmuutta, niin hienoa puhtautta liikkeissään, niin mainiota täsmällisyyttä ryhdissään, niin kauniin hillittyä taistelutapaa, että tietämätön yleisö hämmästyi ja joutui haltioihinsa.
Heidän levollinen nopeutensa, heidän viisas joustavuutensa, heidän äkilliset liikkeensä, jotka olivat niin hyvin punnitut, että ne vaikuttivat hitailta, vetosivat mielenkiintoon ja vangitsivat katsojain silmät pelkästään täydellisyytensä voimalla. Yleisö aavisti, että se nyt katseli jotakin kaunista ja harvinaista, että kaksi suurta alansa taiteilijaa tässä näytti parasta, mitä tällä alalla voitiin saada aikaan, ja kaikkea, mihin kaksi mestaria suinkin kykeni taitavuuden, kekseliäisyyden, tieteellisten laskelmien ja ruumiillisen voiman puitteissa.
Kukaan ei enää puhunut, siinä määrin huomio oli keskittynyt esitykseen. Ja kun taistelijat viimeisen piston jälkeen olivat puristaneet toistensa kättä, yleisö puhkesi hurraahuutoihin. Tömistettiin permantoa, hurrattiin. Kaikki tunsivat heidän nimensä: he olivat Sergent ja Ravignac.
Innostuneet mielet kiihtyivät. Herrat katselivat naapureitaan kuin riitaa haastaen. Näytti siltä kuin pelkkä hymyilykin olisi voinut johtaa kaksintaisteluun. Henkilöt, jotka eivät koskaan olleet pitäneet florettia kädessään, tekivät hyökkäyksiä ja väistöjä kepeillään.
Mutta vähitellen yleisö alkoi siirtyä kiertoportaille. Vihdoinkin saataisiin jotakin juotavaa. Syntyi suuri suuttumus kun huomattiin, että tanssivieraat olivat ryöstäneet tarjoilupöydän ja sitten poistuneet selittäen, että oli hävytöntä houkutella kaksisataa henkilöä juhlaan, jossa ei saanut mitään nähdä.
Ei ollut jäljellä ainoaakaan leivosta, ei pisaraakaan samppanjaa, mehua tai oluita, ei ainoaakaan makeista, ei pienintäkään hedelmää, ei mitään, ei mitään, ei mitään. He olivat hävittäneet, ahmineet, puhdistaneet kaiken.
Palvelijat, jotka koettivat olla surullisen näköisiä salatakseen naurunhalunsa, kertoivat yksityiskohtia. "Naiset", he vakuuttivat, "olivat vielä enemmän raivoissaan kuin miehet. He söivät ja joivat itsensä sairaiksi." Olisi voinut luulla kuulevansa eloon jääneiden kertomuksia vihollisen ryöstämästä ja hävittämästä kaupungista.
Täytyi siis lähteä tiehensä. Herrat katuivat rahankerääjättärille antamiaan kahtakymmentä frangia ja olivat vihoissaan siitä, että yläkerran vieraat olivat saaneet herkutella ilmaiseksi.
Juhlan suojelijattaret olivat koonneet yli kolmetuhatta frangia. Kaikkien poistojen jälkeen jäi kuudennen piirikunnan orpojen hyväksi kaksisataakaksikymmentä frangia.