Du Roy, jonka tuli saattaa rouva Walter tyttärineen kotiin, odotti vaunujaan. Ajaessaan rouvan seurassa tämän istuessa vaunuissa häntä vastapäätä, hän kohtasi vielä kerran hänen hyväilevän, pakenevan katseensa, johon kätkeytyi jotakin hämmentynyttä. Hän ajatteli: "Hitto vieköön, luulenpa, että hän on jo kypsä." Ja hän hymyili tunnustaessaan itselleen, että hänellä todella oli menestystä naisten keskuudessa, sillä myös rouva de Marelle tuntui, sen jälkeen kun he jälleen olivat solmineet hellän suhteensa, rakastavan häntä aivan rajattomasti.
Hän tuli kotiin iloisin askelin.
Madeleine odotti häntä salongissa.
"Minulla on uutisia", hän sanoi. "Marokon juttu mutkistuu. Saattaa hyvinkin tapahtua, että Ranska muutaman kuukauden kuluttua lähettää sinne sotilasretkikunnan. Joka tapauksessa juttu kelpaa aseeksi ministeriön kukistamiseen, ja Laroche tulee käyttämään tilaisuutta hyväkseen siepatakseen itselleen ulkoministerin salkun."
Kiusoittaakseen vaimoaan Du Roy ei ollut uskovinaan hänen uutisiaan. Eihän nyt muka oltu niin typeriä, että ryhdyttäisiin uudelleen Tunisin tuhmuuksiin.
Mutta Madeleine kohautti kärsimättömästi olkapäitään: "Kuulethan, mitä sanon! Kuulethan, mitä sanon! Etkö ymmärrä, että tämä juttu merkitsee heille suurta rahasummaa. Nykyään, ystäväni, politiikassa ei enää kysytä: 'Missä on nainen?', vaan kysytään: 'Paljonko rahaa?'"
Du Roy murahti jotakin halveksuvan näköisenä kiihdyttääkseen vaimoaan vielä enemmän.
Madeleine suuttui: "Sinä olet yhtä tyhmä kuin Forestier." Hän tahtoi loukata miestään ja odotti vihanpurkausta. Mutta Du Roy vastasi hymyillen: "Kuin tuo aisankannattaja raukka."
Madeleine tuli hämilleen ja mutisi: "Mutta Georges!" Hävyttömän ja ivallisen näköisenä Du Roy jatkoi: "Vai niin, eikö? Etkö juuri eräänä iltana tunnustanut, että Forestier oli aisankannattaja?"
Ja syvää sääliä ilmaisevalla äänellä hän lisäsi: "Mies parka!"