Madeleine käänsi hänelle selkänsä eikä viitsinyt vastata. Mutta hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: "Me saamme vieraita tiistaina. Rouva Laroche-Mathieu ja varakreivitär de Percemur tulevat meille päivälliselle. Tahtoisitko sinä puolestasi kutsua Rivalin ja Norbert de Varennen? Minä menen huomenna kutsumaan rouva Walterin ja rouva de Marellen. Ehkä voisimme ottaa mukaan myös rouva Rissolinin."
Hän oli jo jonkin aikaa solminut erilaisia suhteita ja koettanut käyttäen hyväkseen miehensä poliittista vaikutusvaltaa, sekä hyvällä että pahalla vetää luokseen La Vie Françaisen tukea tarvitsevien senaattorien ja valtiopäivämiesten rouvia.
Du Roy vastasi: "Hyvä. Otan kyllä huolehtiakseni Rivalista ja
Norbert’ista."
Hän oli mielissään ja hieroi käsiään, sillä hän oli keksinyt mainion keinon vaimonsa suututtamiseksi ja sen sekavan vihan, sen synkän, viiltävän mustasukkaisuuden taltuttamiseksi, joka hänessä oli herännyt Boulognen metsään tehdyllä ajelulla. Nyt hän ei enää koskaan puhunut Forestier’sta nimittämättä häntä aisankannattajaksi. Hän tiesi hyvin, että se lopuksi saattaisi Madeleinen raivoon. Samana iltana hän keksi kymmenen tilaisuutta mainitakseen hyväntahtoisen ivallisesti "aisankannattaja Forestier’n" nimen.
Hän ei enää vihannut vainajaa. Hän kosti hänen puolestaan.
Hänen vaimonsa ei ollut kuulevinaankaan, vaan istui häntä vastapäätä hymyillen ja välinpitämättömänä.
Seuraavana päivänä Madeleinen piti viedä kutsunsa rouva Walterille. Mutta Du Roy tahtoi ennättää ennen vaimoaan tavatakseen rouva Walterin yksinään ja todella nähdäkseen, välittikö tämä hänestä. Asia huvitti ja mairitteli häntä. Ja sitten… miksipä ei… jos se vain oli mahdollista…
Hän saapui boulevard Malesherbes’ille jo kello kahdeksalta. Hänet ohjattiin salonkiin. Hän odotti.
Rouva Walter tuli ja ojensi hänelle kätensä onnellisen innokkaana.
"Mikä hyvä tuuli teidät tänne lennättää?".