Du Roy katsoi häneen, ja mies näytti hänen mielestään miellyttävältä.
Ja äkkiä hänestä tuntui, kuin vieras olisi muistuttanut Forestier’ta.
"Oletteko maaseudulta?" hän kysyi.
"Olen Rennes’istä. Entä te, herra, oletteko te tullut tänne uteliaisuudesta?"
"En, odotan myös erästä naista." Ja sanomalehtimies tervehti ja poistui hymyillen.
Hän lähestyi isoa pääovea ja näki jälleen vanhan köyhän eukon, joka edelleenkin oli polvillaan ja rukoili. Hän ajatteli: "Hitto, onpa hän sitkeä!" Hän ei enää ollut liikuttunut eikä enää säälinyt tuota naisia.
Hän meni ohitse ja kulki sitten hitain askelin pitkin oikeaa laivaa löytääkseen rouva Walterin.
Hän näki kaukaa paikan, jonne hän oli rouvan jättänyt, ja hämmästyi, kun ei nähnyt häntä. Hän luuli erehtyneensä pilarista, kulki niiden kaikkien ohitse ja kääntyi vihdoin takaisin. Rouva Walter oli siis mennyt! Du Roy oli yllättynyt ja harmissaan. Sitten hän arveli kuitenkin löytävänsä hänet ja kiersi koko kirkon uudelleen. Kun hän ei sittenkään löytänyt etsimäänsä, hän palasi takaisin ja istuutui samalle tuolille, jolta rouva Walter juuri oli lähtenyt. Hän toivoi rouvan etsivän hänet käsiinsä. Ja niin hän alkoi odottaa.
Pian hänen huomionsa kohdistui heikkoon muminaan. Hän ei ollut nähnyt ketään kirkon tässä osassa. Mistä nuo kuiskaukset tulivat? Hän nousi ottaakseen asiasta selon ja huomasi, että kappelista, rippituolien ovien luota, valui kivipermannolle hameenlieve. Hän meni lähemmäksi katsoakseen, kuka tuo nainen oli. Hän tunsi hänet. Rouva Walter oli ripittäytymässä!…
Du Roy tunsi kovaa halua tarttua hänen hartioihinsa ja temmata hänet ulos kojusta. Mutta sitten hän ajatteli: "No, tänään on papin vuoro, huomenna minun." Ja hän istuutui vastapäätä rippituolia ja odotti rauhallisesti, hymyillen leveästi koko seikkailulle.
Hän sai odottaa kauan. Vihdoin rouva Walter nousi, kääntyi, näki hänet ja tuli hänen luokseen. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ankarat.