Kolmessa neljännestunnissa koko kirjoitus oli muovailtu uudelleen ja siroteltu täyteen nykyhetken kastiketta ja uuden hallituksen ylistystä.
Johtaja luki kirjoituksen ja julisti: "Se on mainio… mainio… mainio… Te olette korvaamaton apulainen. Onnittelen teitä."
Ja Du Roy meni kotiin päivälliselle tyytyväisenä päiväänsä huolimatta Kolminaisuudenkirkossa kärsimästään tappiosta, sillä hän piti varmana, että peli oli voitettu.
Hänen vaimonsa odotti häntä kuumeisena. Nähdessään miehensä hän huusi:
"Tiedätkö, että Laroche on ulkoministeri?"
"Tiedän. Olen kirjoittanut sen takia Algeriaa koskevan artikkelinkin."
"Minkä artikkelin?"
"Oh, tunnet sen kyllä, ensimmäisen, jonka kirjoitimme yhdessä: Afrikkalaisen sotilaan muistelmia. Luin sen lävitse ja muovailin uuteen tilanteeseen sopivaksi."
Madeleine hymyili: "Niinkö! Sehän sopii mainiosti."
Ja hetken mietittyään hän lisäsi: "Kun tarkemmin ajattelen, niin muistan erään jatkon, joka sinun silloin piti kirjoittaa ja jonka… jätit sikseen. Voimme ryhtyä siihen nyt. Saisimme siitä hauskan sarjan, joka sopii tilanteeseen."
Du Roy vastasi istuutuen liemilautasensa ääreen: "Erinomaista. Nythän ei enää ole mitään esteitä, kun aisankannattaja Forestier on kuollut."