Vaikka marraskuu oli vasta aivan alullaan, kamarit aloittivat kuitenkin istuntonsa, sillä Marokon kysymys alkoi käydä polttavaksi.
Todellisuudessa kukaan ei uskonut Tanger’hen lähetettävään retkikuntaan, vaikka samana päivänä, jona parlamentti hajautui, eräs kamarin oikeiston jäsen, kreivi de Lambert-Sarrazin, oli pitämässään sukkelassa puheessa, jolle keskustapuolueetkin taputtivat käsiään, tarjoutunut lyömään vetoa ja erään kuuluisan Intian varakuninkaan tavoin panemaan panokseksi viiksensä pääministerin poskipartaa vastaan sen seikan puolesta, ettei uusi kabinetti malttaisi olla olla matkimatta vanhaa ja lähettämättä armeijaa Tanger’hen Tunisin retkikunnan vastapainoksi jo pelkästään rakkaudesta symmetriaan, samasta syystä kuin uuninreunustalle asetetaan kaksi maljakkoa. Hän oli lisännyt: "Afrikan maa on todella, hyvät herrat, Ranskalle kuin uuni, uuni, joka polttaa parhaat puumme, uuni, jossa on voimakas veto ja joka sytytetään pankkiseteleillä. Teillä on ollut kylliksi taiteellista mielikuvitusta somistaaksenne sen vasemman kulman tunisialaisella korulla, joka jo käy teille kalliiksi, ja saattepa nähdä, että herra Marrot tulee seuraamaan edeltäjänsä esimerkkiä ja koristamaan oikean kulman marokkolaisella nukella."
Puhe, joka tuli kuuluisaksi, oli antanut Du Roylle aiheen kymmeneen Algerian siirtomaata koskevaan artikkeliin, koko hänen kirjoitussarjaansa, joka oli keskeytynyt hänen ensiesiintymisensä jälkeen sanomalehdessä. Hän tuki tarmokkaasti sotilasretkikunnan lähettämistä, vaikka olikin vakuuttunut siitä, ettei asiasta tulisi mitään. Hän oli saanut isänmaalliset kielet väräjämään ja pommittanut Espanjaa koko sillä alentavien syytösten ampumavarastolla, jota käytetään kansoja kohtaan, joiden kanssa edut ovat ristiriidassa.
La Vie Française oli saavuttanut suuren arvonannon tunnettujen suhteittensa kautta Valtaan. Se sai ennen pätevämpiä lehtiä poliittiset uutisensa ja selosti pienimpiäkin yksityiskohtia myöten ystäviensä ministerien suunnitelmat. Kaikki Pariisin ja maaseudun lehdet lainasivat tietonsa La Vie Françaisesta. Lehden mielipiteeseen vedottiin, sitä pelättiin, sitä alettiin pitää arvossa. Se ei enää ollut jonkin poliittisen keinottelijaryhmän hämäräperäinen äänenkannattaja, vaan hallituksen tunnusteltu puhetorvi. Laroche-Mathieu oli lehden sielu ja Du Roy hänen välikappaleensa. Johtaja Walter, joka edustajakamarin jäsenenä oli vaitelias ja sanomalehden päällikkönä viekas, ymmärsi pysytellä varjossa ja harjoitti, kuten kerrottiin, kalastusta sameassa vedessä suurilla marokkolaisilla kuparikaivososakkeilla.
Madeleinen salongista oli muodostunut vaikutusvaltainen keskus, jonne useat hallituksen jäsenet joka viikko kokoutuivat. Pääministeri itse oli kaksi kertaa syönyt päivällistä hänen luonaan, valtiomiesten rouvat, jotka ennen olivat epäröiden avanneet hänen ovensa, kerskuivat nyt olevansa hänen ystävättäriään ja kävivät hänen luonaan useammin kuin hän heidän luonaan.
Ulkoministeri vallitsi melkein kuin isänsä talossa. Hän tuli sinne melkein milloin tahansa tuoden sähkösanomia, tietoja, ohjeita, joita hän saneli joko Du Roylle tai hänen vaimolleen, aivan kuin he olisivat olleet hänen sihteereitään.
Kun Du Roy ministerin lähdettyä jäi kahden kesken vaimonsa kanssa, hän yltyi uhkaavalla äänellä tekemään karkeita salaviittauksia tuon keskinkertaisen nousukkaan puuhia vastaan.
Mutta Madeleine kohautti joka kerta halveksuvasti olkapäitään ja sanoi: "Tee sinäkin niinkuin hän. Tule ministeriksi. Silloin voit sinäkin tehdä, mitä haluat. Siihen asti ole vaiti!"
Du Roy kiersi viiksiään katsahtaen syrjäsilmällä vaimoonsa. "Eipä vielä tiedä", hänellä oli tapana sanoa, "mihin minä kelpaan. Mutta kai se saadaan vielä jonakin päivänä tietää."
Madeleine vastasi filosofisesti: "Ken elää, hän näkee."