Pian Du Roy noustessaan repäisisi ne poikki. Se aiheuttaisi hänelle kipua, mikä onni! Mutta Du Roy veisi hänestä tietämättään mukanaan jotakin, kantaisi puvussaan pientä suortuvaa hänen hiuksistaan, vaikk’ei hän koskaan ollut sitä pyytänyt. Sillä siteellä Virginie kytki hänet itseensä. Se oli salainen ja näkymätön side, naisen mieheen kiinnittämä talismani. Tahtomattaankin Georges ajattelisi häntä ja uneksisi hänestä ja ehkä rakastaisikin häntä enemmän seuraavalla kerralla.
Äkkiä Georges sanoi: "Minun täytyy jättää sinut nyt, sillä minua odotetaan kamarissa istunnon lopussa. En voi olla poissa sieltä tänään."
Rouva Walter huokasi: "Oh, joko nyt." Ja nöyrästi hän lisäsi: "Mene vain, rakkaani, mutta tule huomenna päivälliselle."
Ja hän nousi nopeasti. Päässään hän tunsi lyhyen, pistävän tuskan, aivan kuin hänen ihoaan olisi pistetty neuloilla. Hänen sydämensä löi. Mutta hän oli tyytyväinen saadessaan vähän kärsiä rakastettunsa takia.
"Hyvästi!" hän sanoi.
Du Roy sulki hänet syliinsä sääliväisesti hymyillen ja suuteli kylmästi hänen silmiään.
Mutta tämän kosketuksen huumaamana rouva Walter kuiskasi vielä kerran: "Joko nyt!" Ja hänen rukoileva katseensa suuntautui makuuhuoneeseen, jonka ovi oli auki.
Du Roy työnsi hänet luotaan ja sanoi kiirehtien: "Minun täytyy rientää, muuten myöhästyn."
Silloin rouva Walter ojensi hänelle huulensa, joita nuori mies tuskin hipaisikaan. Ja ojentaessaan rouva Walterille tämän unohtaman päivänvarjon Georges lisäsi: "On kiire, on kiire. Meidän täytyy joutua, kello on yli kolmen."
Rouva Walter meni ulos edellä. Du Roy perässä. Rouva muistutti:
"Huomenna kello seitsemän."