Hän ei tahtonut mennä toimitukseen, sillä hän halusi puhua Madeleinen kanssa, ennen kuin tapaisi herra Walterin ja kirjoittaisi artikkelinsa. Ja hän lähti kulkemaan kotiaan kohden.
Tullessaan rue Drouot’lle hän äkkiä pysähtyi. Hän oli unohtanut käydä katsomassa kreivi de Vaudrecia, joka asui chaussée-d’Antinin varrella. Hän palasi takaisin kävellen yhtä hitaasti ja ajatellen tuhansia asioita onnellisen hajamielisenä, miellyttäviä asioita, hauskoja asioita, odotettavissa olevaa omaisuutta, mutta myös tuota Laroche hölmöä ja tuota vanhaa harakkaa, rouva Walteria. Clotilden viha ei häntä suurestikaan huolestuttanut, sillä hän tiesi pian saavansa anteeksi.
Hän kysyi kreivi de Vaudrecin talon portinvartijalta: "Kuinka kreivi de Vaudrecin laita on? Olen kuullut, että hän on sairastellut viime aikoina."
Mies vastasi: "Kreivi on hyvin huonona, herra. Luullaan, ettei hän elä yli yön. Reumatismi on siirtynyt sydämeen."
Du Roy pelästyi niin pahasti, että hän aivan sekautui. Vaudrec kuolemaisillaan! Hämäriä ajatuksia risteili hänen aivoissaan, kirjavia, sekavia ajatuksia, joita hän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen.
Hän änkytti: "Kiitos… tulen takaisin…" Mutta hän ei ymmärtänyt omia sanojaan.
Sitten hän hyppäsi ajurinvaunuihin ja ajoi kotiin.
Hänen vaimonsa oli jo kotona. Du Roy tuli hengästyneenä hänen huoneeseensa ja ilmoitti heti:
"Joko tiedät? Vaudrec on kuolemaisillaan."
Madeleine istui lukemassa jotakin kirjettä. Hän kohotti katseensa ja sanoi kolme kertaa peräkkäin: "Mitä sinä sanot… mitä sinä sanot… mitä sinä sanot?"