Eräs tunnettu maalari sanoi: "Katsokaa! Siinäpä kaunis pari. Todella ilo nähdä tuollaista!"
Georges ajatteli: "Jos olisin ollut oikein nerokas, niin olisin mennyt naimisiin tämän tytön kanssa. Olisihan se voinut hyvin käydä päinsä! Miksi en tullut sitä ajatelleeksi? Kuinka saatoin viehättyä tuohon toiseen? Olin aasi! Ihminen toimii aina liiaksi hätiköiden eikä ajattele mitään."
Ja kateus, katkera kateus hiipi hänen sieluunsa pisara pisaralta kuin sappi, joka turmeli hänen kaiken ilonsa ja teki hänen elämänsä sietämättömäksi.
Suzanne sanoi: "Käykää meillä usein, Bel-Ami! Voimme hullutella yhdessä, nyt kun isä on niin rikas. Huvittelemme oikein mielettömästi!"
Yhä hautoen ajatuksiaan Du Roy vastasi: "Oh, te menette nyt pian naimisiin! Menette naimisiin jonkun kauniin, köyhänlaisen prinssin kanssa, ja sitten emme koskaan enää tapaa toisiamme, me kaksi."
Suzanne huudahti vilpittömällä äänellä: "Oh, ei, ei, vielä! Tahdon saada jonkun, josta pidän, jonkun, josta pidän paljon, josta pidän ihan täydellisesti. Minä olen kylliksi rikas kahta varten."
Du Roy hymyili ivallista ja ylpeää hymyä ja alkoi luetella ohi kulkevien ihmisten nimiä, ylhäisaatelisten, jotka olivat myyneet ruosteiset arvonimensä Suzannen kaltaisille rikkaiden rahamiesten tyttärille ja jotka nyt elivät vaimoineen tai ilman heitä, mutta vapaina, hävyntuntoa vailla, tunnettuina ja arvossapidettyinä.
Hän lopetti: "Ei kulu kuuttakaan kuukautta, ennen kuin olette takertunut johonkin noista makupaloista. Teistä tulee rouva markiisitar, rouva herttuatar tai rouva ruhtinatar, ja silloin katsotte minuun vain olkanne ylitse, arvoisa pikku neiti."
Suzanne läimäytti häntä harmissaan käsivarteen viuhkallaan ja vannoi, että hän menisi naimisiin vain sydämensä äänen kutsusta.
Du Roy nauroi: "Saammepa nähdä, te olette aivan liian rikas."