"Ole vaiti! Mutta miksi et enää koskaan tule minua tapaamaan? Miksi et enää koskaan tule päivälliselle luokseni, vaikkapa vain kerran viikossa? Oh, miten kauheasti kärsin! Rakastan sinua niin, etten voi ajatella mitään muuta kuin sinua, niin, etten voi nähdä mitään näkemättä edessäni sinua, niin etten uskalla lausua sanaakaan pelosta, että lausuisin sinun nimesi! Sinä et ymmärrä sitä, sinä! Minusta tuntuu, kuin olisin kytketty joihinkin kynsiin, suljettu johonkin säkkiin! Sinun muistosi ei päästä minua vapaaksi koskaan, se kuristaa minua, repii rikki jotakin täällä rintani alla, murskaa jalkani, niin ettei minulla enää ole voimia kulkea. Ja koko päivän minä makaan kuin eläin sohvalla ja ajattelen vain sinua."
Du Roy katseli häntä hämmästyneenä. Hänen edessään ei enää ollut se kömpelö, tyttömäinen homsottaja, jonka hän oli tuntenut, vaan rakastunut ja epätoivoinen nainen, joka saattoi tehdä mitä tahansa.
Georges’in aivoissa syntyi kuitenkin hämärä mielijohde ja hän vastasi:
"Rakkaani, rakkaus ei ole ikuinen. Me otamme toisemme ja jätämme toisemme. Mutta kun sitä kestää niin kauan kuin meidän välillämme, se muuttuu hirveän latteaksi. Minä en enää tahdo. Siinä kuulet totuuden. Mutta jos lupaat tulla järkeväksi, ottaa minut vastaan kuin ystävän ja kohdella minua kuin ystävää, niin tulen takaisin kuin ennenkin."
Rouva Walter laski molemmat kätensä Georges’in mustan hännystakin rintamuksille ja kuiskasi:
"Lupaan mitä tahansa, kunhan vain saan nähdä sinut jälleen."
"Siis sovittu", Georges sanoi. "Olemme ystävät, siinä kaikki."
Rouva Walter sopersi:
"Siis sovittu." Sitten hän ojensi huulensa Georges’ia kohden: "Vielä yksi suudelma… viimeinen."
Georges kielsi lempeästi.