Silloin Duroy teki päätöksensä: "Kiitos, minä menen. Mutta aion sanoa, että sinä olet pakottanut minut, ehdottomasti pakottanut minut, tekemään tämän vierailun."
"Sano mitä haluat. Voit olla levollinen, ei hän sinua syö. Mutta älä unohda kello kolmea."
"Ole huoletta."
Ja Forestier meni matkoihinsa kiirehtivän näköisenä. Duroy sen sijaan alkoi hitaasti nousta portaita, askelman askelmalta, miettien mitä sanoisi ja levottomana siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.
Palvelija tuli avaamaan. Hänellä oli esiliina edessään ja lattiaharja kädessään.
"Herra on mennyt ulos", hän sanoi odottamatta kysymystä.
Duroy oli itsepäinen: "Kysykää rouva Forestier’lta, voiko hän ottaa minut vastaan. Sanokaa hänelle, että tulen hänen miehensä luota, jonka tapasin kadulla."
Sitten hän odotti. Mies tuli takaisin, avasi oikealla olevan oven ja ilmoitti: "Rouva odottaa."
Rouva Forestier istui kirjoituspöydän ääressä pienessä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä mustille hyllyille järjestettyjä kirjoja. Niiden eriväriset selät, keltaiset, punaiset, vihreät, violetit ja siniset, antoivat väriä ja eloa kirjahyllyille.
Alituista hymyään hymyillen rouva kääntyi ja ojensi Duroylle kätensä, paljastaen valkoisen pitsiaamunutun väljän hihan alta valkoisen käsivartensa.