Hän ei koskaan ollut omistanut niin suurta summaa ja luuli nyt olevansa rikas määräämättömäksi ajaksi.
Sitten Saint-Potin otti hänet mukaansa muutamiin kilpailijalehtiin. Niiden toimituksissa ensinmainittu lörpötteli siinä toivossa, että ne uutiset, joiden hankkimisen hän oli saanut tehtäväkseen, olisivat jo toisilla ja että hän voisi siepata ne keskustelutaitonsa älykkyyden ja hienouden avulla omalle lehdelleen.
Illalla Duroylla ei ollut mitään tekemistä, ja hän päätti vielä kerran mennä Folies-Bergéres’iin. Kooten kaiken rohkeutensa hän esittäytyi eräälle kontrollöörille:
"Nimeni on Georges Duroy, La Vie Françaisen toimittaja. Olin täällä äskettäin herra Forestier’n kanssa, joka lupasi pyytää minulle pääsylippua. En tiedä, onko hän muistanut sitä tehdä."
Asiaa katsottiin eräästä luettelosta. Hänen nimeään ei löytynyt siitä.
Kontrollööri, joka oli erittäin kohtelias mies, sanoi kuitenkin:
"Käykää vain sisään, hyvä herra, ja kääntykää johtajan puoleen. Hän kyllä järjestää asianne."
Hän meni saliin ja tapasi siellä melkein heti Rachelin, jonka hän edellisellä käynnillään oli ottanut mukaansa.
Nainen tuli hänen luokseen: "Päivää, rakkaani, kuinka voit?"
"Erittäin hyvin! Entä sinä itse?
"Kohtalaisesti. Tiedätkö, että olen nähnyt sinusta kaksi kertaa unta, sen jälkeen kun viimeksi tapasimme."