Kaksi kuukautta oli kulunut, ja syyskuu lähestyi. Se nopea onni, jota Duroy oli toivonut, näytti sangen hitaalta. Häntä huolestutti erittäinkin se keskinkertainen asema, jossa hän oli. Eikä hän keksinyt mitään keinoa, jonka avulla hän olisi voinut kavuta niille kukkuloille, missä ihminen saa arvonantoa ja rahaa. Hän tunsi olevansa suljettu yksinkertaisen reportterinammatin rajojen sisälle, olevansa umpeen muurattu tähän ammattiin, ilman ulospääsyn toivoa. Hänestä pidettiin, mutta häntä arvioitiin vain hänen toimensa mukaisesti. Forestier’kaan, jolle hän teki tuhansia palveluksia, ei enää kutsunut häntä päivällisille, vaan kohteli häntä aivan kuin alaistansa, vaikka sinuttelikin häntä kuten ystävää.
Silloin tällöin Duroy tosin otti tilaisuudesta vaarin, kirjoitti artikkelin ja sai sen julkaistuksi. Uutistensa avulla hän oli oppinut sujuvan tyylin ja sen tahdikkuuden, joka häneltä vielä puuttui hänen kirjoittaessaan toista Algerian-juttuansa, eikä nyt enää tarvinnut pelätä, että hänen artikkelejaan hylättäisiin. Mutta tästä oli vielä pitkä matka täysin omintakeisten artikkelien kirjoittamiseen tai oikeuteen saada arvostellen käsitellä poliittisia kysymyksiä, yhtä pitkä matka ja yhtä suuri askel kuin siitä, että saa ajella Bois de Boulognessa kuskina, siihen, että saa ajella siellä omana herranaan. Varsinkin häntä nöyryytti se, että hän huomasi olevansa seuraelämän ulkopuolella, ettei hänellä ollut tuttavuuksia, joita hän olisi voinut kohdella vertaisinaan, ettei hän voinut päästä naisten kammioihin, vaikka monet hänen tuntemansa näyttelijättäret olivat ottaneet hänet vastaan kiinnostuneen tuttavallisesti.
Kokemuksestaan hän sitä paitsi tiesi, että he kaikki, sekä maailmannaiset että näyttelijättäret, tunsivat häntä kohtaan merkillistä vetovoimaa, ensi hetkestä ilmi leimahtavaa ystävyyttä, ja hän oli kärsimätön kuin liekaan pantu hevonen siitä, ettei hän saanut tutustua sellaisiin naisiin, jotka olisivat voineet vaikuttaa hänen kohtaloonsa.
Hyvin usein häntä oli houkutellut halu käydä tervehtimässä rouva Forestier’tä, mutta ajatus heidän viimeisestä tapaamisestaan pidätti ja nöyryytti häntä, ja sitä paitsi hän odotti kutsua hänen mieheltään. Silloin hänen mieleensä muistui rouva de Marelle. Hän muisti, että tämä oli kehottanut häntä käymään luonaan. Hän meni sinne eräänä iltapäivänä, kun hänellä ei ollut muuta tekemistä.
"Olen aina kotona puoli kolmeen asti", rouva oli sanonut.
Duroy soitti hänen ovikelloaan puoli kolmelta.
Bouva de Marelle asui rue Varneuil’n varrella viidennessä kerroksessa.
Kellon kilahtaessa palvelijatar tuli avaamaan, kampaamaton pieni palvelustyttö, joka sitoi kiinni myssyään, vastatessaan: "Rouva on kyllä kotona, mutta en tiedä, onko hän jo noussut."
Ja hän avasi oven salonkiin.
Duroy astui sisään. Huone oli pienenlainen, harvaan kalustettu ja vähän sekaisen näköinen. Vanhat ja kuluneet nojatuolit seisoivat pitkin seiniä siinä järjestyksessä kuin palvelija oli ne siihen asettanut, eikä missään huomannut jälkiä siitä hienosta huolenpidosta, jota naiset osoittavat, kun he rakastavat kotiaan. Neljä vaatimatonta taulua, jotka esittivät veneitä joella, laivaa merellä, myllyä tasangolla ja puunhakkaajaa metsässä, riippui vinossa seinillä. Saattoi arvata, että ne olivat jo kauan riippuneet siinä siten välinpitämättömien silmien katseltavina.