Duroy istuutui odottamaan. Hän sai odottaa kauan. Sitten ovi avautui, ja rouva de Marelle tuli juosten sisään, yllään japanilainen punasilkkinen aamupuku, johon oli kirjailtu kultaisia maisemia, sinisiä kukkia ja valkoisia lintuja. Hän huudahti:
"Voitteko ajatella, että minä vielä olin makuulla! Teittepä kiltisti tullessanne minua tervehtimään! Olin jo varma siitä, että olitte minut unohtanut."
Hän ojensi molemmat kätensä ihastuneella liikkeellä, ja Duroy, jolle huoneen huolimaton asu antoi rohkeutta käyttäytyä vapaasti, tarttui niihin ja suuteli niitä molempia, kuten hän oli nähnyt Norbert de Varennen tekevän.
Rouva de Marelle pyysi häntä istuutumaan ja tarkasti hänet sitten kiireestä kantapäähän, sanoen: "Olettepa te muuttunut! Näytätte terveeltä. Pariisi on tehnyt teille hyvää. No, kertokaahan nyt jotakin uutta!"
Ja he alkoivat heti molemmat pakista, aivan kuin olisivat olleet vanhoja tuttavia. Ensi hetkestä alkaen he tunsivat toisiaan kohtaan keskinäistä luottamusta, tunsivat välilleen syntyvän suoran, läheisen ja tuttavallisen suhteen, joka viidessä minuutissa teki kaksi samanluontoista ja -rotuista olentoa ystäviksi.
Äkkiä nuori nainen sanoi hämmästyneenä: "Kummallista, miten tuttavallisesti me juttelemme. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut teidät kymmenen vuotta. Meistä tulee varmasti hyvät toverit. Toivoisitteko sitä?"
"Se on harras toivomukseni", Duroy vastasi hymyillen hymyä, joka sanoi enemmänkin.
Duroyn mielestä rouva de Marelle oli kovin viekoitteleva istuessaan siinä kiiltävässä, pehmeässä aamupuvussaan. Hän ei ollut niin hieno kuin valkoiseen aamunuttuun verhoutunut rouva Forestier, hän oli vähemmän hauras, vähemmän herkullinen, mutta toisaalta kiihottavampi, maukkaampi.
Kun Duroy oli rouva Forestier’n läheisyydessä tämän hymyillessä liikkumatonta, siroa hymyään, joka yhtäaikaa sekä kutsui luokseen että työnsi pois aivan kuin sanoakseen: "Te miellytätte minua" tai: "Varokaa itseänne!" ja jonka todellisesta merkityksestä ei voinut koskaan päästä selville, hän tunsi aina halua syöksyä tuon nuoren naisen jalkoihin tai suudella hänen kaulaansa ympäröivää ohutta pitsiä ja hitaasti hengittää sisäänsä sitä lämmintä, tuoksuavaa ilmaa, joka virtasi hänen puvustaan ja verhosi hänen rintojaan. Rouva de Marellen luona hän tunsi väkivaltaisempaa ja kouraantuntuvampaa halua, joka pani hänen kämmenensä kihelmöimään, kun hän katseli kevyen silkkikankaan alta häämöttäviä nuoren naisruumiin ääriviivoja.
Rouva de Marelle puhui lakkaamatta, sirotellen lepertelyynsä alituisesti sitä kevyttä leikinlaskua, joka oli muodostunut hänelle tavaksi. Hän muistutti siinä suhteessa työmiestä, jolla oli tapana käyttää työssään vähitellen oppimiaan liikkeitä, joita toiset pitävät vaikeana ja ihmettelevät. Duroy kuunteli häntä ja ajatteli: "Saattaa olla hyvä painaa kaikki mieleensä. Antamalla hänen jutella voi saada aiheita Pariisin-kirjeisiin."