Mutta ovea, josta rouva oli tullut, koputettiin hiljaa, aivan hiljaa, ja hän huudahti: "Tule sisään vain, tyttöseni!" Hänen pieni tyttärensä tuli huoneeseen. Hän meni suoraan Duroyn luo ja ojensi hänelle kätensä.
Hämmästynyt äiti mutisi: "Mutta tämähän on suorastaan valloitus. Minä en enää tunne häntä." Nuori mies suuteli tyttöä, antoi hänen istuutua viereensä ja kyseli häneltä vakavan näköisenä, mitä hän oli tehnyt sen jälkeen, kun he viimeksi olivat tavanneet. Lapsi vastasi kysymykseen ohuella huiluäänellä ja kasvoillaan vakava, pikkuvanha ilme.
Pöytäkello löi kolme. Sanomalehtimies nousi.
"Tulkaa tervehtimään minua usein", rouva de Marelle pyysi. "Saamme sitten jutella niinkuin tänäänkin. Teidän kanssanne minulla on aina hauskaa. Mutta miksi käytte niin harvoin herrasväki Forestier’n luona?"
Duroy vastasi:
"Siihen ei ole mitään erikoista syytä. Mutta minulla on ollut niin paljon työtä. Toivottavasti tapaamme heidän luonaan lähipäivinä."
Hän poistui, ja hänen sydämensä oli täynnä toivoa, vaikk’ei hän tietänyt, miksi.
Forestier’lle hän ei maininnut sanaakaan vierailustaan.
Mutta seuraaviksi päiviksi hänelle jäi siitä muisto, enemmänkin kuin muisto: jonkinlainen tunne, että tuo nainen oli alituisesti jollakin epätodellisella tavalla hänen läheisyydessään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut tuosta naisesta jotakin mukaansa, kuin hänen vartalonsa kuva olisi tarttunut kiinni hänen silmäkalvoonsa, kuin hänen olemuksensa tuoksu olisi jäänyt hänen sydämeensä. Hänen kuvansa seurasi aina hänen mukanaan, kuten usein sattuu, kun olemme viettäneet ihania hetkiä yhdessä jonkun kanssa. Silloin tuntuu siltä, kuin olisimme jonkin kummallisen, läheisen, hämärän vaikutuksen alaisia, vaikutuksen, joka johtuu jonkun ihmisen omistamisesta ja joka on hämmennyttävä ja kiihottava, koska se on täynnä mystiikkaa.
Muutamien päivien kuluttua hän teki uuden vierailun.