Duroy, joka seisoi pöytänsä ääressä hermostuneesti sormeillen taskujensa pohjia, sanoi mahtavalla äänellä: "Foucart, olen unohtanut rahakukkaroni kotiin, ja minut on kutsuttu päivälliselle Luxembourg’in palatsiin. [Ranskan senaatin talo. — Suom.] Lainatkaa minulle viisikymmentä souta voidakseni maksaa ajurin."
Mies poimi liivintaskustaan kolme frangia ja kysyi:
"Eikö herra Duroy tarvitse enempää?"
"En, en, tämä riittää. Monet kiitokset!"
Saatuaan nuo kolme valkeaa rahaa hän juoksi kiireesti alas portaita ja syöksyi erääseen pieneen kapakkaan, jossa hänellä oli ollut tapana käydä aikaisempinakin pahoina päivinään.
Kello yhdeksältä hän istui heidän pienessä salissaan odottamassa rakastajatartaan ja lämmitellen jalkojaan uunin edessä.
Clotilde tuli virkeänä ja iloisena, kylmän ulkoilman piristämänä: "Jos tahdot, niin menemme ensin vähän kävelemään ja tulemme sitten tänne takaisin yhdeltätoista. Nyt on ihana kävelyilma."
Duroy vastasi kiivaasti: "Miksi menisimme ulos? Täällähän on hyvä olla."
Clotilde jatkoi ottamatta hattua päästään: "Jospa tietäisit, kuinka kaunis kuutamo nyt on. Olisi todella nautinto mennä tänä iltana kävelemään."
"Mahdollisia kyllä, mutta minä puolestani en välitä kävelemisestä."