Duroy oli sanonut tämän suuttuneella äänellä. Clotilde hämmästyi ja kysyi loukkaantuneena: "Mikä sinun on? Minkä tähden käyttäydyt tuolla tapaa? Minua haluttaa lähteä kävelylle, enkä voi käsittää, miksi se suututtaisi sinua."
Duroy hyppäsi pystyyn aivan vimmastuneena: "Se ei suututa minua lainkaan. Se ikävystyttää minua, jos haluat sen tietää."
Clotilde oli niitä ihmisiä, joita vastustus ärsyttää ja jotka töykeys saattaa raivoon.
Ylpeästi ja jäätävän kylmästi hän sanoi:
"En ole tottunut siihen, että minua puhutellaan tuolla tapaa. Menen siis yksin. Hyvästi."
Duroy ymmärsi hänen olevan vakavissaan ja syöksyi kiivaasti hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä ja änkytti:
"Anna anteeksi rakkaani, anna anteeksi, olen tänään hyvin hermostunut ja ärtyinen. Minulla oli ollut vähän vastoinkäymisiä, vähän ikävyyksiä, ymmärräthän, toimituksessa."
Vähän leppyneempänä, mutta silti vielä tuohtuneena Clotilde vastasi:
"Se ei kuulu minuun! En halua olla pahantuulisuutenne maalitauluna."
Duroy suuteli häntä ja talutti hänet leposohvan luo: