Duroy sopersi: "Clo, pikku Clo, minulla on eräs syy."
Clotilde pysähtyi ja katsoi häntä silmiin: "Sinä valehtelet… Mikä syy?"
Kun Duroy punastui eikä keksinyt vastausta, hän jatkoi suuttuneena: "Enkös sitä sanonut! Sinä valehtelet, hölmö!" Ja raivostunein elein ja kyynelet silmissä hän torjui Duroyn käsivarret.
Duroy tarttui häntä vielä kerran olkapäihin. Epätoivoisena ja valmiina tunnustamaan kaikki estääkseen välien särkymisen hän selitti murtuneella äänellä: "Seikka on se, ettei minulla ole ainoatakaan souta…"
Clotilde pysähtyi äkkiä ja katsoi häntä syvälle silmiin saadakseen selville totuuden: "Mitä sinä sanot?"
Duroy oli punastunut hiusmartoaan myöten: "Minä sanon, ettei minulla ole ainoatakaan souta. Ymmärrätkö? Ei kahtakymmentä souta eikä kymmentä, ei edes niin paljon, että voisin maksaa liköörin kahvilassa, jonne menemme. Sinä pakotat minut tunnustamaan asian, jota häpeän. Olisi ollut mahdotonta lähteä mukaasi ja sitten kahvilan pöydän ääressä aivan yksinkertaisesti ilmoittaa, etten voi maksaa tilaustamme…"
Clotilde katsoi häntä vakavasti: "Onko… se… siis totta?"
Sekunnissa Duroy oli kääntänyt nurin kaikki taskunsa, housuntaskunsa, liivintaskunsa ja takintaskunsa mutisten: "Oletko nyt tyytyväinen?"
Ja äkkiä Clotilde kiersi voimakkaan intohimon pakottamana käsivartensa hänen kaulaansa ja sopersi:
"Voi oma, oma rakkaani… oma rakkaani… jospa olisin tietänyt…!
Kuinka sinun näin on käynyt?"