Ja hän pakotti Duroyn istuutumaan, heittäytyi itse hänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, suuteli häntä tuhat kertaa, suuteli häntä viiksille, suuteli häntä suulle ja silmille, pakottaen hänet kertomaan, kuinka hän oli joutunut tähän pulaan.
Duroy keksaisi liikuttavan kertomuksen. Hänen oli ollut pakko auttaa vanhaa isäänsä, joka oli joutunut ahdinkoon. Hän oli antanut hänelle kaikki säästönsä, ja lisäksi hänen oli ollut pakko tehdä velkaa.
Hän lisäsi: "Minun täytyy nyt kärsiä nälkää kuusi kuukautta, sillä kaikki apulähteeni ovat lopussa. Mutta mitäpä siitä, onhan elämässä vaikeuksia. Eivätkä rahat kaiken lopuksi ansaitse sitä huolta, jota niihin tuhlataan."
Clotilde kuiskasi hänen korvaansa: "Minä lainaan sinulle. Tahdotko?"
Duroy vastasi arvokkaasti: "Sinä olet kovin ystävällinen, lapseni, mutta pyydän sinua, älkäämme puhuko enää siitä asiasta. Se vain loukkaisi minua."
Clolilde vaikeni, mutta puristaen rakastettuaan syliinsä hän kuiskasi:
"Sinä et koskaan tajua, kuinka paljon minä sinua rakastan."
Siitä tuli heidän parhaita lemmenöitään.
Tehdessään lähtöä Clolilde sanoi hymyillen:
"Hm! Kun on sinun tilanteessasi, ei mikään ole hauskempaa kuin löytää rahaa taskustaan, esimerkiksi jonkin kolikon, joka on joutunut vuorin väliin."
Duroy vastasi syvästi vakuuttuneena: "Niinpä niin, hitto vieköön!"