Annettuansa käskyn hevosten valjastamisesta määrätyllä Retkellä ja huoneiden kuntoon laittamisesta, kreivitär vetäytyi huoneisiinsa ja sulkeutui sinne.
Siihen saakka oli hänen elämänsä kulunut melkein ilman kärsimyksiä; sen tasaista kulkua oli katkaissut vain rakkaus Olivieriin, ja sen rauhaa oli häirinnyt vain tämän rakkauden säilyttämisen huoli. Hän oli aina onnistunut, aina voittanut tässä taistelussa. Hänen sydäntänsä olivat suloisasti tuudittaneet menestys ja ylistys. Se oli tullut vaativaksi maailmannaisen sydämeksi, jolle kuuluu kaikki suloisuudet maanpäällä. Suostuttuansa loistavaan avioliittoon, jossa mieltymyksellä ei ollut suurta osaa, otettuansa sitten vastaan rakkauden onnellisen elämän täydennyksenä, päätettyänsä alkaa rikoksellisen suhteen suureksi osaksi hurmautumisesta, hiukan uskoen tunteen merkityksen sellaisenaan korvaukseksi jokapäiväisen elämän kulusta, hän oli vetäytynyt ja varustautunut tähän onneensa, jonka sattuma oli hänelle antanut haluamatta muuta kuin puolustaa sitä jokapäiväisiä yllätyksiä vastaan. Hän oli siis kauniin naisen hyväntahtoisuudella ottanut vastaan kaikki esiintyvät viehättävät tapahtumat, ja kun hän oli hyvin vähän seikkailunhaluinen eikä häntä vaivanneet uudet tarpeet tai oudot halut, ollen hellä, sitkeä ja ennakolta huomaava, tyytyväinen nykyiseen ja luonnostaan huolestunut tulevaisuudesta, hän oli osannut nauttia niistä alkeista, joita hänelle oli suonut kohtalo, säästeliään älykkäästi ja varovaisesti.
Mutta vähitellen, ilman että hän uskalsi tunnustaakaan itselleen, oli hänen sieluunsa hiipinyt himmeä mielle kuluneista päivistä ja lisääntyvästä iästä. Tämä oli hänen ajatuksissaan aivankuin jonkinlainen pieni syyhy, joka ei koskaan lakannut. Mutta tietäen hyvin, että elämän alamäkeä kulkeminen jatkui loppumattomasti, että kun se kerran alkoi, niin se ei enää pysähtynyt, ja alistuen vaistomaisesti tähän vaaraan, hän sulki silmänsä antaen liukua itsensä alaspäin säilyttääkseen haaveensa, jottei häntä pyörryttäisi odottava kuilu, ja jottei hän heikkoudesta joutuisi epätoivoon.
Hän eli siis hymyillen hiukan teennäisesti ylpeillen siitä, että pysyi niin kauan kauniina; ja kun Annette esiintyi hänen rinnallaan 18-vuotiaan viehkeydessään, niin hän sensijaan, että olisi kärsinyt tästä naapuruudesta, oli päinvastoin ylpeä siitä, että hänen, täysikypsän naisen, taitavasti kehittyneelle viehätykselle annettiin etusija tämän nuoren tytön ensimäisen nuoruuden säteilevään loistoon puhjenneen sulon rinnalla.
Luulipa hän vielä olevansa onnellisen ja rauhallisen aikakauden alussa, kun hänen äitinsä kuolema iski häntä keskelle sydäntä. Tämä aiheutti ensimäisinä päivinä noita syviä epätoivon hetkiä, jotka eivät anna tilaa millekään muulle ajatukselle. Hän oli aamusta iltaan vaipuneena lohduttomaan suruun koettaen muistella tuhansia seikkoja vainajasta, helliä sanoja, hänen entistä ulkonäköään, vaatteita, joita hän oli ennen käyttänyt, aivankuin hän olisi koonnut muistonsa pohjaan pyhäinjäännöksiä ja poiminut hävinneestä menneisyydestä kaikki ne herttaiset ja pienet muistot, jotka nyt antoivat virikettä hänen julmille kuvitelmilleen. Kun hän sitten oli tullut siihen epätoivon puuskaan, että hänellä oli tuontuostakin hermo- ja pyörtymiskohtauksia, niin tämä kasaantunut tuska purskahti kyyneleiksi, joita yöt päivät virtasi hänen silmistään.
Eräänä aamuna, kun hänen kamarineitonsa astui huoneeseen ja oli avannut ikkunaluukut ja verhot kysyen: "Kuinka voi rouva tänään?" hän vastasi tuntiessaan itsensä itkemisestä kovin uupuneeksi: "En ollenkaan hyvin. Totisesti en enää jaksa."
Kamarineiti, joka piti teetarjotinta, katseli emäntäänsä, ja liikutettuna siitä, että näki hänet niin kalpeana valkeassa vuoteessa, sopersi surullisella ja vilpittömällä äänellä:
— Todellakin, rouva on hyvin huonon näköinen. Rouva tekisi hyvin, jos hoitaisi itseänsä.
Äänensävy, jolla tämä sanottiin, teki kreivittären sydämeen pienen pistoksen, aivan kuin neulankärki, ja heti kamarineidon lähdettyä hän nousi mennäkseen katsomaan kasvojaan suuresta kaappipeilistä.
Hän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään siinä itsensä, hän kauhistui sisäänpainuneita poskia, punaisia silmiä, ja koko sitä hävitystä, jonka olivat hänessä aikaansaaneet nämä muutamat kärsimyksenpäivät. Hänen kasvonsa, jotka hän tunsi niin hyvin, joita hän oli katsellut niin monenlaisesta erilaisesta peilistä, joiden kaikki ilmeet, kaikki hienoudet, kaikki hymyilyt hän tunsi, joiden kalpeutta hän oli usein lieventänyt, joiden pieniä väsymyksen merkkejä korjaillut ja joista hän oli hävittänyt hienoja ryppyjä, jotka näkyivät täydessä päivänvalossa silmäkulmissa, näyttivät hänestä yhtäkkiä toisen naisen kasvoilta, uusilta kasvoilta, jotka olivat menettäneet alkuperäisen muotonsa ja jotka olivat parantumattomasti sairaat.