Nähdäkseen itsensä paremmin, paremmin todetakseen tämän odottamattoman onnettomuuden, hän lähestyi peiliä, niin että kosketti sitä otsallaan ja että hänen hengityksensä, levittäen vesihuurun lasille, himmensi ja poisti melkein sen kalpean kuvan, jota hän katseli. Hänen täytyi silloin ottaa nenäliina pyyhkiäksensä pois hengityksensä sumun, ja vavahtaen oudosta liikutuksesta hän tutki kauan ja kärsivällisesti kasvojensa muutoksia. Kevyin sormin hän ojenteli poskien ihoa, siloitti otsanahkaa, kohotti hiukset, ja käänsi silmäluomet nurin nähdäksensä silmävalkuaisen. Sitten hän avasi suunsa, tarkasti vähän tummenneita hampaitaan, joissa kimalteli kultamurusia, häntä huolestutti sinertävät ikenet ja keltainen ihonväri poskien ja ohimojen yläpuolella.
Hän kiintyi niin tähän lakastuvan kauneuden tarkasteluun, ettei hän kuullut ovea avattavan ja että hän säpsähti sydämensä pohjaan saakka, kun hänen kamarineitonsa hänen takanaan seisten sanoi hänelle:
— Rouva on unhoittanut juoda teensä.
Kreivitär kääntyi hämillään, yllätettynä, häpeissään, ja palvelijatar arvaten hänen ajatuksensa, jatkoi:
— Rouva on liiaksi itkenyt, ei mikään ole sen pahempaa iholle kuin kyyneleet. Ne tyhjentävät sen. Ne ovat vedeksi muuttuvaa verta.
Kun kreivitär lisäsi surullisesti:
— Onhan sitä jo ikääkin, niin kamarineito huudahti:
— Oi, rouva ei ole vielä siinä iässä! Muutamia päiviä lepoa ja mitään ei ole enää näkyvissä. Mutta rouvan täytyy kävellä ja varoa hyvin itkemistä.
Heti pukeuduttuansa kreivitär meni puistoon, ensimäisen kerran äitinsä kuoleman jälkeen hän kävi pienessä hedelmäpuutarhassa, jossa hän ennen mielellään hoiteli ja poimi kukkia, sitten hän kulki purolle saakka ja käveli sitä pitkin aina aamiaiseen saakka.
Istuutuessaan vastapäätä miestään, tyttärensä viereen, hän kysyi, saadaksensa tietää heidän ajatuksensa: