— Tunnen itseni paremmaksi tänään. Minun ei enää pitäisi olla niin kalpea.
Kreivi vastasi:
— Oo, te olette vielä hyvin huonon näköinen.
Hänen sydämensä närkästyi ja itkemishalu kostutti hänen silmänsä, sillä hän oli jo tottunut kyynelehtimään.
Aina iltaan saakka, sen jälkeisenä päivänä ja seuraavina päivinä, joko hän sitten ajatteli äitiänsä taikka itseänsä, hän tunsi joka hetki nyyhkytysten paisuttavan kurkkuansa ja nousevan hänen silmäluomiinsa; mutta ollaksensa päästämättä niitä leviämään ja uurtamaan hänen poskiaan hän pidätti ne itsessään, ja yli-inhimillisillä tahdonponnistuksilla siirtäen ajatuksensa muihin asioihin, pitäen sitä kurissa, hilliten sitä ja poistaen sen kärsimyksistään, hän ponnisteli kaikki voimansa lohduttautuakseen, virkistyäkseen, ollakseen enää ajattelematta surullisia asioita, että saisi hipiänsä terveyden takaisin.
Erittäinkään hän ei tahtonut palata Parisiin ja ottaa vastaan Olivier Bertiniä olematta tullut entiselleen. Käsittäen että hän oli liiaksi laihtunut, ja että hänen ikäistensä naisten ihon täytyy olla täysi voidakseen säilyä verevänä, hän haki ruokahalua maanteillä ja läheisissä metsissä kuljeskelemalla, ja vaikka hän palasi väsyneenä ja nälättä, hän koetteli kuitenkin väkisin syödä paljon.
Kreivi, joka tahtoi hänet takaisin Parisiin, ei ymmärtänyt ollenkaan hänen itsepäisyyttään. Vihdoin hänen voittamattoman vastustuksensa nähdessään hän selitti lähtevänsä yksin jättäen kreivittärelle täyden vapauden palata, milloin häntä haluttaisi.
Seuraavana päivänä kreivitär sai sähkösanoman, joka ilmoitti Olivierin saapumisen. Hän sai halun paeta, niin kovin pelkäsi hän Bertinin ensimäistä katsetta. Hän olisi tahtonut odottaa vielä viikon tai pari. Yhdessä viikossa voi hoitelemalla itseään muuttaa kokonansa kasvonsa, koska naiset, vieläpä hyvin voivat ja nuoret, jotka joutuvat ulkonaisten vaikutusten alaisiksi, ovat vaikeasti tunnettavissa päivästä toiseen. Mutta tuo ajatus, että hänen pitäisi esiintyä täydessä päivänvalossa taivasalla Olivierin edessä tässä kirkkaassa elokuun valaistuksessa niin pirteän ja raikkaan Annetten rinnalla, teki hänet niin levottomaksi, että hän päätti heti olla menemättä asemalle ja odottaa Bertiniä vierashuoneen puolihämyssä.
Hän oli noussut huoneeseensa ja ajatteli. Lämpimät tuulenhengähdykset liikuttivat aika-ajoittain ikkunanverhoja. Sirkkojen sirinä täytti ilman. Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseään näin surulliseksi. Tämä ei ollut enää tuota masentavaa tuskaa, joka oli murjonut hänen sydäntään, joka oli sitä repinyt ja raadellut vanhan, hellästi rakastetun äitivainajan hengettömän ruumiin ääressä. Tämä tuska, jonka hän oli luullut parantumattomaksi, oli muutamissa päivissä vaimentunut siinä määrässä, ettei se ollut jälellään enää kuin muistossa; mutta hän tunsi nyt kulkevansa uponneena syvään surumielisyyden virtaan, johon hän oli joutunut aivan hiljaan ja josta hän ei enää pääsisi irti.
Hänellä oli halu, vastustamaton halu itkeä, mutta hän ei tahtonut. Joka kerta kun hän tunsi silmäluomensa kosteiksi, hän kuivasi ne ripeästi, nousi kävelemään, katseli puistoa ja mustia korppeja, jotka lentelivät hitaasti suurien havupuiden yläpuolella sinisellä taivaalla. Sitten hän meni peilin eteen, arvosteli itseänsä yhdellä silmäyksellä, poisti kyyneleen jäljen, hipaisten silmäkulmaa riisijauhehuiskulla, ja katseli kelloa koettaen arvata, mille kohden tietä jo Bertin oli saapunut.